The Name Game

Sanat ovat mielenkiintoisia niiden monimerkityksellisyyden takia, mutta samalla se tekee niistä joskus kiistanalaisia. Nimet omaavat kuitenkin aivan erityisiä merkityksiä transihmisille, kuten minulle.

Yksi mielenkiintoisimmista ja suoraan sanottuna siisteimmistä konsepteista fiktiossa ja myyteissä on taikasanat. En puhu mistään Harry Potterin loitsulörinöistä, vaan yksittäisistä sanoista joiden sanominen muuttaa maailmaa. Patrick Rothfussin fantasiakirjasarjassa Kuninkaansurmaajan kronikat asioiden nimien tunteminen antaa voiman niiden ylitse; kun tiedät tuulen nimen, on tuuli palvelijasi. Hyvin samanlainen konsepti on monissa kauhutarinoissa, joissa demonien niin sanotut tosinimet ovat avain heidän hallintaansa. Osa nykykäytössä olevista kirosanoista omaavat alkuperänsä kirjaimellisina kirouksina, jolla manattiin pahaa toisen niskaan. Ja tämä on säilynyt myös nykyaikaan; sanoilla on voimaa, ja oikein valitut sanat voivat musertaa toisen. Sanat herättävät huomiota, sanat ovat tabuja ja vahvasti sidottuja kulttuureihin, aikakausiin ja ihmisryhmiin. Me odotamme ensimmäisiä sanoja lapsilta, käytämme salasanoja ja tunnussanoja. 

Sanojen ja termien merkitys on iso osa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Mitä tarkoittaa kuvaus biseksuaali muunsukupuolinen minulle, kun näiden sanojen merkitys toisille on erilainen? Muunsukupuolinen on sekä kattotermi että yksittäisen kokemuksen kuvaus. Tämän alta löytyy termejä, joiden määrittelystä ei olla edes kovin paljoa samaa mieltä. Nämä sanat ja termit ovat hyvin voimakkaita, sillä ne on sidottu identiteetin olemassaoloon; sanomalla suoraan että minä olen transsukupuolinen, annan nimen sille mikä olen. Tämä sitoutuu myös sanojen merkitysten takaisinottamiseen. Otetaan esimerkiksi sana queer. Queer on nykyään käytetty paljolti kattoterminä lhbtq+ ihmisistä, sekä sillä on kiinteä asema akateemisena terminä. Sen alkuperä on kuitenkin pejoratiivinen, tarkoittaen outoa tai eriskummallista ja 1800-luvulla se vakiintui haukkumatermiksi homoseksuaaleille. 1980-luvulla sateenkaariaktivistit ottivat termin itselleen takaisin, ja 2000-luvulla se on käytännössä menettänyt alkuperäisen merkityksensä. Samanlaista reklamaatiota on tehty muillekin termeille yksilöiden ja yhteisöjen toimesta, vaihtelevin lopputuloksin. Sanojen merkityksiä ja nimiä voi siis muuttaa ottamalla ne "pois" negatiivisesta ulottuvuudestaan, ottaen ne omaksi ja tuoden niihin positiivisia elementtejä.

Sanojen subjektiiviset merkitykset tekevät joskus eri termien takaisinotosta haastavaa. Tiedän ihmisiä jotka ovat takaisinottaneet termejä jotka omaavat yksinomaan negatiivisia elementtejä, jota he käyttävät kuvailuna joskus itsestään ironisessa merkityksessä, vieden voimaa niiltä slurreina. Tämä on monien takaisinotettujen sanojen tarkoituskin; viedä tietynlaista voimaa sanoilta ja tuoda niihin uutta, positiivista voimaa. Ongelmana tässä on se, että näiden termien laajempi käyttö vaatii laajempaa hyväksyntää, sillä sanat ovat vahvasti subjektiivisia. Otan esimerkin omasta elämästäni ja termistä, joka vainoaa minua; läski. Luin twitterissä aikoinaan erittäin fiksusti kirjoitetun ketjun läski- sanan takaisinotosta, kehopositiivisuuden ja lihavuuden stigman poistamisen näkökulmasta. En tiedä onko tämä ikinä mahdollista itselleni, kuitenkaan. Sanaan liittyy minulle aivan liikaa negatiivisia muistoja ja traumoja, ja pelkästään sen ääneen sanominen tuntuu joskus puukotukselta. Kuuntelen yhä kokooni liittyviä vitsejä lähipiiristäni, josta puhuin aikaisemmassa tekstissäni, ja niiden yllä leijuu tuon termin varjo, ja vanha haukkumanimi ylä-asteelta; läski-timonen. En usko että voisin ikinä ottaa tuota termiä takaisin, koska siihen liittyvä taakka on aivan liian iso minulle käsiteltäväksi, mutta sama ei päde kaikkiin. Sanojen subjektiivisuus tekee joskus tästä takaisinottosta haastavaa; osa ei pidä queer- termin käytöstä koska sen juuret ovat juurikin pejoratiiviset, ja täydellinen takaisinotto ei ehkä ole ikinä mahdollista.

Puhuin aikaisemmassa kappaleessa nimen antamisesta sille, mikä minä olen. Monien muiden transihmisten kokemukset nimistä ja nimeämisestä omaavat erityisen merkityksen. Nimen vaihtaminen vastaamaan omaa sukupuoli-identiteettiä on olennainen osa prosessia monille transihmisille, sillä näin et ole enään syntymässäsi oletetun sukupuolen vanki. Osalle prosessi sisältää vain etunimien vaihtamisen, toiset luovat kokonaan itsensä uudestaan sukunimeä myöten. Puhuin kaapistatulo- tekstissäni omasta suhteestani nimeeni, ja vielä silloin koin että "Atte" oli nimi jonka kanssa olin sinut. Mainitsin siinä myöskin, että jos haluan vaihtaa nimeni, niin se on minun oma asiani, sillä onhan kyseessä minun nimeni. Kuitenkin, on tuo nimi myös viimeisten kuukausien aikana tuottanut minulle jonkin verran sukupuolidysforiaa, jossa toistuva nimeni käyttä sekä itseni että muiden toimesta tuottaa pahaa oloa ja muistutaa siitä mitä en ole, mutta miksi monet minut väistämättä laskevat, eli cis-sukupuoliseksi. Nimillä on voimaa ja ne kantavat merkityksiä joihin on vaikea vaikuttaa; niin kauan kun esittelen itseni aina Attena ja muut minua Ateksi kutsuvat, tiedän että minut oletetaan aina mieheksi muunsukupuolisen sijaan, ja tämä tuottaa minulle dysforiaa jonka vaikutukset mielenterveydelle ja itsetunnolle ovat merkittävän haitalliset. Deadname on hieman dramaattinen termi, mutta osuva; nimi ei kuvasta sitä mikä olen, vaan sitä mikä olin, jota ei enään ole. Se on kuollut nimi, jonka kuuleminen ei ihan tunnu puukotukselta, mutta ei se hyvältäkään tunnu.

Tämän vastakohta on sukupuolieuforia, jonka jälkimmäinen osa lienee itsestäänselittävä sen merkityksen suhteen. Se tuottaa mielihyvää ja vahvistaa oman sukupuolen kokemusta. Olen alkanut käyttää uutta nimeä jo pienen kaveriyhteisön sisällä, ja ette uskokkaan kuinka hyvältä sen kuuleminen kuulostaa. Nimi joka vastaa omaa sukupuoli-identiteettiä on yksi vastalääke sukupuolidysforiaan, koska nimillä on merkitystä ja voimaa. Sama pätee omalla kohdallani. Haluan että minut kohdataan sinä mikä olen, eli muunsukupuolisena, ja haluan että kun esittelen itseni ja kun muut puhuttelevat minua niin tunnen oman itseni elävän omaa elämääni. En vihaa nimeäni, mutta se ei vain enään kuvaa sitä mikä minä olen, miksi itseni tunnen ja millaisena haluan maailman näkevän minut. Tiedän että osa teistä jotka lukevat tämän saattavat tuntea olonsa epämukavaksi uuden nimen kanssa tai pelkäävät kutsuvansa minua tahattomasti Ateksi. Varmasti löytyy joku joka päättää olla itsekäs ja ei halua opetella uutta nimeä. Mutta vaikka kuinka vaikeaksi tai epämukavaksi te tunnette itsenne tämän kanssa, se ei vastaa millään tasolla sitä kuinka epämukavaksi tunnen itseni jos jatkan tämän nimen kanssa elämistä.

Olen aina ollut syvästi kiinnostunut viikingeistä. Viikinkien historia, esikristillinen skandinaavinen kulttuuri ja varsinkin erilaiset tarut ja saagat jumalten ja kuolevaisten edesottamuksista jaksavat kiinnostaa minua lähes loputtomiin asti. Melkein yhtä kauan kuin minulle on ollut pitkä tukka olen koittanut tuoda esiin viikinki-estetiikka ulkonäössäni. Olen pelannut roolipeleissä viikinkejä, kuuntelen alati erilaisia viikinki/pagan metal bändejä joista puolet kuulostaa ihan samalta ja olen nähnyt Vikingsin ja 13. Soturin aivan liian monta kertaa. Pidän paljon viikinkien jumalista. Thor, Odin, Loki- kiitos Marvelin elokuvien, kaikki tietävät ainakin jonkun jumalan tuosta pantheonista nimeltä. Joidenkin tutkijoiden mukaan skandinaavisissa pakanauskonnoissa oli kahdenlaisia jumalia; aesir ja vanir, suomeksi aasat ja vaanat. Aasat olivat sotaisia jumalia, jotka polveutuivat Odinista itsestään, kun taas vaanat olivat hedelmällisyyden ja maan jumalia. Jumalat sotivat keskenään, ja heidän rauhansa on vahvasti symbolinen jumalten eri luonteiden takia, jossa valta ja voima yhdistyy hedelmällisyyden kanssa, luoden tasapainoa. Aasojen mukaan on nimetty myös ansuz- riimu ᚨ (ja jos koko elämäni menee siihen että vien jokaisen skandinaavisen riimun pois natsien käytöstä niin minähän perkele teen sen), joka tarkoittaa jumalaa. Olen jonkinlainen ateisti, mutta jumalat ja uskonnot ovat aina kiinnostaneet minua. Jumaliin uskominen on omalla tavallaan nimen antamista jollekkin; ukkonen taivaalla on Thor, joka paukuttaa vasaraansa jättiläisten kalloihin. En ehkä usko jumaliin, mutta minun pitää uskoa itseeni sitäkin enemmän, ja antaa nimi sille mikä minä olen.

Tämä on minun tahtoni, tämä on minun nimeni ja haluan että te kunnioitatte sitä:

Minun nimeni on Aasa. Se on minun tosinimeni.

Aasa T

They/Them

En ikinä ole varsinaisesti tullut kaapista, sillä seksuaalisuuteni ei ikinä ole mielestäni kuulunut kenellekkään muulle. Mutta tämä on eri asia.

1. Hiipiminen ulos kaapista

"Now, what you do is you internalize that homophobia, and learn to hate yourself. Hate yourself to the core. I sat soaking in shame, in the closet, for 10 years." - Hannah Gadsby, Nanette.

Olin ehkä 13 tai 14 kun ensimmäisen tiesin voivani ihastua myös samaa sukupuolta oleviin ihmisiin. Olin kaverini luona, ja hän sitä ihmistyyppiä jollekka "personal space" oli tuntematon käsite. Ja kun hän istui viereeni kun näytin jotain kirjasta jota luin, hän istui ihan viereen. Muistan sen tunteen; perhoset vatsassa ja jännityksen aiheuttama kananliha. Jos olemme kuitenkin ihan rehellisiä, minä en tiennyt että oli kyse ihastumisesta. Ei minulla ollut olemassa sanastoa sellaista varten. Olen 99% varma että ala-asteella ei missään vaiheessa opetettu mitään seksuaalivähemmistöistä, ja pienessä kyläkoulussa jossa olin oppilaana ei (tietääkseni) ollut ketään muuta lgbtq+- spektrillä. Tämä on yksi syy miksi niin äänekkäästi toisessa blogissani puollan lapsille suunnatun sateenkaarimedian puolesta; jotta kenenkään muun ei tarvitse tuntea itseään niin eksyneeksi ja elää tiedottomuudessa kuten minä.

Kuten alussa sanoin, en ole ikinä tullut isosti ja näkyvästi ulos kaapista biseksuaalina. Ennemminkin hiljaa hivuttauduin ulos kun muut eivät katsoneet. Toisaalta, en myöskään ole juuri ollut parisuhteessa saatikka tehnyt minkäänlaista aloitetta sellaisen suhteen, että mistä sen kukaan olisi tietänyt. Eikä se oikeastaan kuulunut kenellekkään. Omapahan olivat mieltymykseni. Tietysti myös pitää muistaa, että olen kotoisin pienestä kunnasta, ja ympäristöstä jossa ei-niin kasuaali homofobia oli osa ympäristöä. Se ei ollut ympäristö jossa olisin saanut tutkia omaa seksuaalisuuttani ja olla avoimesti oma itseni. Vasta muutettuani Poriin (ah, Pori, tuo vapaan rakkauden pyhä maa) aloitettuani yliopisto-opinnot aloin julkisesti identifoimaan itseäni biseksuaalina. 2017 osallistuin ensimmäisen kerran Pride- kulkueeseen Helsingissä. Nykyään en usko että juuri kukaan mutuaaleistani twitterissä tai ystävistäni on yllätynyt tätä tekstiä lukiessa; vaikka en mitenkään isosti tai julkisesti tullut ulos kaapista, en ole pitänyt kynttilääni vakan alla.

Yksi iso tekijä tässä prosessissa jonka kanssa olen paininut on vihaisuus. Olen vihainen siitä, että minulle kesti niin kauan tulla kaapista ulos ja nähdä itseni sellaisena kuin oikeasti olen. Olin vihainen ympäristölle jossa kasvoin, vajavaiselle seksuaalikasvatukselle joka joko ylikatsoi tai kertoi vanhanaikaista tietoa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, homofobiselle, toksiselle äijäkulttuurille joka infektoi jopa omaa ajatusmaailmaani varhaisella iällä ja ehkä eniten itselleni, koska en uskaltanut olla oma itseni kaikesta tästä huolimatta. Tiedän, tämä ei ole minun vikani, mutta vuosien itseinho kiusaamisesta johtuen on onnistunut saamaan minut ajattelemaan tällä tavalla. Mutta yksi syy miksi minulla ei nykyään ole juuri mitään rakkautta kotikuntaani kohtaan on juuri nämä syyt. Jos olisin voinut kasvaa toisenlaisessa ympäristössä tai vain kymmenenkin vuotta myöhemmin, olisin ehkä voinut tulla kaapista aiemmin, tai saanut mahdollisuuden ajatella omaa sukupuoli-identiteettiäni.

Mikä on jotain mitä olen tehnyt varsin paljon viimeisen vuoden sisään.

Tiedän että tämä voi yllättää osan, mutta minulla on aina ollut jokseenkin vilkas mielikuvitus. Kouluvihkoihin ei tehty puoliksikaan niin paljoa muistiinpanoja kuin piirrustuksia, ja olen lapsesta lähtien ollut omien ajatusteni vankina, niin hyvässä kuin pahassakin. Kuinka siistiä olisi jos dinosauruksia olisi oikeasti? Mitä tekisin, jos sota syttyisi? Tai avaruusolennot tulisivat? Millaista elämäni olisi, jos olisinkin ottanut paikan Ikatassa vastaan Turun yliopiston sijaan? Usein nämä ajatusleikit tulevat ja menevät, ja unohdan ne pian. Mutta lapsesta lähtien olen aina palannut yhteen tällaiseen skenaarioon takaisin kuin kellon viisarit; entäs jos olisinkin syntynyt tytöksi? Olisiko minulla samat ystävyyssuhteet, millainen suhteeni veljiini olisi, mikä olisi erilaista? Muistan ajatelleeni tätä ensimmäisen kerran varmaan 10-vuotiaana, ellen jo aiemminkin, ja yhä 28- vuotiaana ajatukseni harhailevat tähän ideaan uudestaan ja uudestaan. Olen myös aina kokenut toisen sukupuolen roolin jotenkin...helpommaksi lähestyä, varsinkin fiktiivisissä tilanteissa. Suurin osa pelihahmoistani verkko- ja pöytäroolipeleissä tuppaa olemaan joko naisia tai muunsukupuolisia. Samaistun paljon enemmän nais-protagonisteihin kuin miehiin. Viimeisen vuoden aikana olen alkanut kohdata näitä ajatuksia ja tunteita suoraan, ja itseinhon ja jonkin asteisen kehodysforian kautta. En tunne itseäni mieheksi, en ole tuntenut pitkään aikaan. Koko sukupuolisysteemin binäärisyys yhteiskunnassamme on alkanut tuntumaan entistä enemmän rasitteelta ja muurilta, joka estää minua olemasta kuka haluan olla, miksi tunnen itseni olevan.

Olen transsukupuolinen. Tarkemmin sanottuna:

2. Muunsukupuolinen 101, jotta minun ei tarvitse toistaa itseäni

 "Why am I so sure that I'd rather be this than everything I was supposed to be, and that I'd rather do this than anything I was supposed to do?" - Garnet, Steven Universe.

Yksi ongelma mikä minulle oli itseni määrittämisen kanssa on se, että vastustan vihaisesti yksimuotoisia ja sitoavia termejä. En ole ikinä mahtunut kunnolla yhteen kategoriaan ikinä; gamer, metallifani, supersankarifani, fantasiafani, scififani- olen näitä kaikkia yhtä aikaa ja samalla en ole mitään näistä. Toki en halua sanoa että tällaiset fandomeihin liittyvät asiat ovat mitenkään samalla viivalla sukupuoli-identiteetin kanssa, mutta kun pitäisi sanoa mikä minun sukupuoli-identiteettini on, en osannut vastata siihen rehellisesti. Olenko mies? Minusta ei tunnu mieheltä, vaikka olen elänyt miehen roolia koko elämäni. Olenko sitten nainen? Tunnen itseni huomattavasti enemmän naiselliseksi kuin...miehelliseksi (google: onko tämä sana). Mutta en tiedä kuvaako nainen myöskään sitä miksi minä tunnen itseni. Termi joka voisi kuvata minua voisi olla genderqueer, joka usein on kattotermi ei-binaariselle sukupuoli-identiteeteille. Muunsukupuolinen on tästä vielä tarkempi versio. Muunsukupuolinen ei ole mies eikä nainen, vaan edustaa kolmatta sukupuolta. Kolmannen sukupuolen käsite on todella vanha ja maailmanlaajuinen; Intiassa hijra ja polynesian kansojen mahu kuvaavat ihmisiä jotka eivät ole miehiä tai naisia. Muinaisessa Egyptissä oli myös termi kolmannelle sukupuolelle, sht (sekhet). Osa näistä traditoista katosi ja tuhoutui länsimaisen kolonialismin ja kristinuskon tulemisen myötä (kiitti vaan) mutta monet, kuten hijra, on säilynyt tähän päivään saakka, ja alkuperäiskansojen parissa Yhdysvalloissa on viimeisen 30 vuoden aikana tehty paljon työtä two-spirit liikkeen nimissä kolmannen sukupuolen tunnistamiseksi.

Minä olen muunsukupuolinen. Mitä tämä tarkoitaa käytännössä? Minulle paljonkin, teille- no kyllä se jonkin verran vaikuttaa, mutta ei niin paljoa. Olen yhä minä, mutta en vain ole enään mies. Haluan kovasti hakeutua sukupuolenkorjaushoitoon, tosin Suomessa se tarkoittaa tämän pelin pelaamista hard modella, sillä prosessi on äärettömän byrokraattinen ja kiitos viimeaikaisten hoitosuositusten, vielä entistä hankalampaa. Onnekkaasti elämme maassa jossa puhekielessä on ei ole sukupuolittuneita persoonapronomineja, joten teidän ei tarvitse huolehtia siitäkään. Englanniksi ne olisivat nyt they/them. En myöskään näppärästi omaa minkäänlaista sukupuolittunutta työtitteliä jonka kanssa painia. Ainoa asia mitä teidän minun ystävä-, perhe- ja mutuaalipiireissä täytyy tehdä on vain hyväksyä tämä, ja kunnioittaa minun päätöstäni. Se on paras asia mitä kukaan voi juuri nyt tehdä. Muunsukupuolisuus ei ole "vaihe joka menee ohi" tai mikään epävarmuuden tila. Se on täysin yhtä aito ja hyväksyttävä sukupuoli-identiteetin muoto kuin on olla mies tai nainen tai sukupuoleton tai mitä tahansa. Ja tämä on rikkautta; me emme ole binäärisyyden kahlehtimia, vaan elämämme on täynnä erilaisia oman itsemme ilmaisuja ja sukupuolen monimuotoisuuksia. Olen vapaa olemaan oma itseni, ja se tekee minut iloiseksi, jännittyneeksi ja se myös hieman pelottaa, lähinnä koska maailma ei ole mukava niitä kohtaan, jotka poikkeavat normista. Mutta minun kaipuuni olla se kuka oikeasti olen on isompi kuin tämä pelko, ja tieto siitä että minulla on ystäviä ympärilläni jotka ovat tukemassa ja auttamassa minua antaa minulle voimaa.

Ja sitten vastaan nopsaan odotettuihin kysymyksiin ja toteamuksiin, joita kommenteissa luultavasti tulen näkemään muuten (ja varmaan tästä huolimatta):


1) "Mitä tarkoittaa sukupuoli-identiteetti, eikös kyse olekkaan biologiasta?"

Sukupuoli-identiteetti tarkoittaa ihmisen omaa kokemusta sukupuolesta tai sukupuolettomuudesta. Sukupuoli on olemassa monella eri tasolla, joka on kiinteä osa sukupuolten moninaisuuden tunnistamista; sukupuoli ei ole vain kaksijakoinen ja vastakkainen ilmiö (feminiini vs maskuliini) vaan, no, monipuolisempi. Tähän näkemykseen kuuluu myös usein ajatus sukupuolesta yhteiskunnallisena konstruktiona; sukupuoliroolit- ja normit ovat sosiaalisesti rakennettuja, eivät luonnostaan olemassa olevia, ja siten muovattavissa ja muuttuessa. Ihmiset jotka uskovat sukupuolinormeihin määrittelevät toisten sukupuolen ulkomuodon, itseilmaisun ja biologisten piirteiden mukaan, vaikka meillä on tuhottomasti tutkimusta ja tietoa joka tukee sukupuolen moninaisuutta. Sukupuoli on siis paljon muutakin kuin mitä on opittu peruskoulun 3. luokan biologiantunnilla. Lisää aiheesta voi lukea mm. Setan sateenkaarisanasto- sivulta.


2) "En ole ikinä kuullutkaan tästä, onko tämä jotain nykyajan juttuja?" 

Kuten aiemmassa kappaleessa totesin, ei ole. Muunsukupuolisuus kuten muutkin transsukupuolisuuden muodot ovat vanhoja niin länsimaissa kuin ympäri maailman. Aiheesta on kirjoitettu myös laajalti sekä tieteellistätutkimusta että ihan helpomminkin lähestyttävää tietokirjallisuutta, ja matalimman kynnyksen tietopankki on tietysti wikipedia. Tässä on myös mainio linkki jonka takaa löytyy infoa. Mutta ymmärrän myös miksi se voi tuntua uudelta ilmiöltä. Viimeisinä vuosikymmeninä on stigmat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen ympärillä alkaneet hälventyä. Suomessa translain nykyinen muoto tuli voimaan vasta 2003. Samalla sosiaalinen media on avannut vähemmistöryhmiä maailmalle, ja tieto eri seksuaali-ja sukupuolivähemmistöistä on saavuttanut useammat ihmiset. Kyse ei ole trendistä tai uudesta ilmiöstä, vaan vanhan asian paremmasta näkyvyydestä mediassa ja arjessa.

3)  "Vaihdatko nimesi?"

En ainakaan vielä. Atte on kelpo nimi, ja kuvaa vielä omasta mielestäni yhä minua varsin hyvin. Ja jos myöhemmin päätän vaihtaa nimeni, niin sittenhän vaihdan. Se on minun nimeni joka tapauksessa.

Lol.

4) "No minulle olet yhä mies :) "

No kun en ole. Ymmärrän varsin hyvin kuinka nokkelaa on relativistisesti kääntää minun haluni siitä että minun elämääni kunnioitetaan ja vaatia samaa tämän väitteen alla, mutta se ei päde tässä. Filosofi Karl Popper puhui suvaitsevaisuuden paradoksista, jossa jotta voimme olla suvaitsevainen yhteiskunta niin meidän ei pidä suvaita suvaitsemattomuutta. Samaan tapaan minun ei tarvitse suvaita teidän suvaitsemattomuuttanne, ja voin leikata ihmiset jotka eivät kunnioita minun identiteettiäni pois elämästäni. Koska minä en enään anna muiden kävellä ylitseni miellyttääkseni heitä. Olen tehnyt sitä koko elämäni, ja se ei ole johtanut mihinkään muuhun kuin suruun ja murheeseen ja huonoon itsetuntoon. I'm done.

5) "Mistäs tämä nyt yhtäkkiä tuli?"

Ei mitenkään yhtäkkiä, vaan kuten ylempää pystyy lukemaan, on sukupuoli-identiteettini jotain jonka kanssa olen paininut jo kauan, suoraan ja henkilökohtaisesti vuosien ja alitajuntaisesti koko ikäni. Ennen tätä blogipostausta olin kertonut joillekin valituille ihmisille (ja kerran kännissä vahingossa, hupsista saatana) joiden kanssa myös olen keskustellut aiheesta ja he ovat tukeneet ja auttaneet minua saamaan sanoiksi tätäkin tekstiä.


En myöskään aioa poistaa mitään valokuvia itsestäni verkosta tai alkaa muokkaamaan jälkikäteen jokaista blogipostausta tai twiittiä jossa olen referoinut itseäni mieheksi. En halua piilottaa sitä vaihetta elämästäni mihinkään, enkä häpeä sitä mitenkään. Se oli yksi vaihe elämässäni, ja tämän myötä aloitan uuden vaiheen; sen jossa olen avoimesti sitä mitä olen sisimmissäni ollut aina. Olen valmis vastaamaan tiedusteluihin muusukupuolisuudesta jotka perustuvat haluun oppia enemmän, mutta mitään väittelyä tästä ei tule. Minä olen kuka olen, ja se on sen keskustelun päätös. 

3. I am a fusion.

"I don't need you to love me, I love me
I don't need you to respect me, I respect me

But I want you to know that you could know me

If you change your mind"    

 - Change Your Mind, Rebecca Sugar.

Kun ensimmäisessä osassa puhuin vihaisuudesta ja itseinhosta sen suhteen, kuinka kauan minulla kesti tulla kaapista ulos, voin sanoa että sama pätee myös sukupuoli-identiteettiäni kohtaan. Olen vihainen itselleni, että minulla kesti niin kauan olla käsittelemättä selkeästi pääni sisällä myllääviä asioita, ja olen vihainen kuinka koululaitos ja sarjat jota lapsena katsoin epäonnistuivat informoimaan minua tästä kaikesta. Mutta olen samalla iloinen, kuinka nykyään asiat ovat jonkin verran paremmin. Sosiaalinen media kaikessa negatiivisuudessaankin on tarjonnut tavan nuorille transihmisille verkostoitua ja saada apua huoliinsa ja murheisiinsa. Jotkut lasten ja nuorten TV- sarjat kuten Steven Universe ja She-Ra: Princesses of Power omaavat hahmoja jotka ovat sekä seksuaali-että sukupuoli-vähemmistössä. Valtavirta- mediassa tapahtuva normalisointi on tärkeää, sillä representaatio auttaa paljon niitä jotka elävät epävarmassa tilanteessa oman itsensä kanssa tai ympäristössä jossa he eivät uskalla olla oma itsensä. Lainaan itseäni lainaamassa Terry Pratchettia, "Ihmiset tarvitsevat fantasioita elääkseen"- fiktio luo ideoita ja ajatuksia tavalla jota ei voi ymmärtää, ja kun taide kuvastaa jotain johon voit samaistua, alkaa tämä fiktio muuttua todellisuudeksi. Tiedän sen, koska niin kävi minulle.

Karjupukki Valkoparta, Terry Pratchett.

Jokainen jolle olen puhunut 5 minuuttia tänä keväänä tai joka ei ole vielä mutettanut minua twitterissä tietää, että Steven Universe teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olen kirjoittanut siitä jo kahden mittavan blogipostin verran toisella puolella, ja luultavasti tulevaisuudessa kirjoitan lisääkin. Valehtelisin jos väittäisin, ettei sarjalla olisi ollut myös vaikutusta minun sukupuoli-identiteettin suhteen. Sarjassa oli lukuisia hahmoja joihin samaistuin hyvin paljon, suurelti tunne-elämän puolella; Amethyst ja hänen itsearvonsa puute, Lapis Lazulin ja Spinelin traumaattinen pelko ja kaipuu ystävyyteen ja Steven Universen kyvyttömyys pyytää apua ja miten hän yhdistää tämän omaan itsearvoonsa. Sarjassa on lukuisia hahmoja jotka voidaan määritellä muunsukupuolisiksi sen puolesta miten heidät esitetään sarjassa että tekijätiimin lausuntojen kannalta. Useimmat näistä hahmoista ovat fuusioita, kahden hahmon yhdistymistä yhdeksi. Fuusio edustaa usein hahmojen henkistä yhteisymmärrystä joko rakkauden, sisarsuhteen tai ystävyyden kautta. Stevonnie, Stevenin ja hänen ystävänsä Connien fuusio, on myös saanut elämän meemimuodossa Garnetin kutsuttua häntä "kokemukseksi". Tästä on tullut monille muusukupuolisille Steven Universe- faneille leikkisä tapa ilmaista oma identiteettinsä.

     
Yksi esimerkki tästä on Smokey Quartz, Amethystin ja Stevenin fuusio. Parhaat kaverit Amethyst ja Steven omaavat samanlaisen itsetunto-ongelman, jossa he eivät usko olevansa tarpeeksi ja inhoavat ajatella itseään ja omia ongelmiaan. He löytävät kuitenkin tukea toisistaan; he eivät ehkä rakasta aina itseään, mutta he rakastavat toisiaan. Lopputuloksena on Smokey Quartz, leikkisä ja itsevarmempi versio heistä joka kuitenkin piilottelee pintansa alla Amethystin ja Stevenin itsetunnon puutteita, jotka nousevat esiin kun hän miettii itseään liikaa. Olen miettinyt Smokey Quartzia enemmän ja enemmän kevään aikana, sillä hänessä näen ehkä eniten itseäni, juuri näiden henkisten elementtien tähden. Kaapista ulos tuleminen ei ehkä poista kaikkia näitä ongelmia, mutta olemalla oma itseni en enään ole yksin näiden kanssa tai haudo niitä sisälläni. Sen sijaan että hautoisin isoa osaa itsestäni sisälläni, voin olla se julkisesti ja julkeasti. Saatan omata surkean itsetunnon ja olla kykenemätön puhumaan kaikista ongelmistani, mutta ainakaan sukupuoli-identiteettini piilottaminen ei ole yksi niistä.

I stan this nonbinary chubby legend

"Ya know, if you just let everyone be whoever they are, maybe you could let yourself be whoever you are too."   - Steven Universe.


Aasa T

Kotona ruoka-aikaan

Monet asiat ovat minulle erittäin tärkeitä, mutta ruoka on minulle kaikki kaikessa.


Tämä blogi ei ole ollut kovinkaan piristävää luettavaa, mutta se on toisaalta kertonut paljon siitä missä mieleni on menossa näinä aikoina. Nyt kuitenkin haluan puhua suurilta osin positiivisesta asiasta elämässäni. Vaikka kaverini koittaa kaikin keinoin saada minua katsomaan Netflixin Last Dance- dokumenttisarjaa, aloin katsomaan uudestaan erästä toista Netflixin dokkaria, David Changin Ugly Delicious- sarjaa. Dokumentin fokus on erityisesti ruuan kulttuurisessa, sosiopoliittisessa ja historiallisessa merkityksessä ja miten ruokakulttuurit ympäri maailmaa kehittyvät ja muokkautuvat kontaktissa toistensa kanssa, eritysesti Yhdysvalloissa. Sitä katsellessa tulee myös aina nälkä, koska ruoka näyttää herkulliselta ja vaikka mukana on paljon ns. fine dining- ruokaa, on monet esillä olevat ruuat yksinkertaisia tehdä teoriassa. Se myös inspiroi kokeilemaan näiden ruokien tekemistä- ainakin veljeäni, jonka fried chicken- kokeilu oli kuulemma osittainen menestys. Mutta juurikin siinä käsiteltävä kulttuurikonteksti ja sarjassa esiintyvien kokkien ja ruokakriitikoiden oma "ruokahistoria" tekee siitä minulle erityisen sarjan. Samalla mietin myös omaa paikkaani näissä konteksteissa.

Oma ruokahistoriani on muodostunut kahden ison tekijäm haaraumassa; ekonomisen ja maantieteellisen. Nämä lienevät yleisimmät tekijät monilla, mutta lopputulos on aina hieman erilainen. Olen suomalainen, ja tarkemmin sanottuna hämäläinen. Sukuni on joko pirkanmaalta äitini puolelta tai pohjois-karjalasta isäni puolelta. Vanhempani ovat olleet ruoka-alalla töissä tavalla tai toisella lähes koko ikäni. Isäni oli lihakauppias, kunnes vanhempani perustivat pakari-ravintolan joka tarjosi myös pitopalveluja. Olen käytännössä katsoen siis kasvanut ruuan ympärillä. Ennen kuin mitään kahvilaa oli olemassakaan kävi perheeni kesäisin lähes viikottain paikallisella torilla myymässä tuoreita leivonnaisia; pullaa, sämpylöitä, pizzaa, kuivakakkuja, omenapiirakkaa ja karjalanpiirakoita. Ruokaa on siis käytännössä aina ollut kotona jossain muodossa. Viikonloppuisin oli tärkeää syödä jotain "hienoa" tai erilaista; usein tämä tarkoitti kanaa ja riisiä, perunoita ja pihvejä (jauhelihapihvit ja wienerleike yleisimmät) tai uuniperunoita. Me emme olleet varakas perhe millään tavalla, parhaimpinakin aikoina korkeintaan alempaa keskiluokkaa, mutta kotona tehtävästä ruuasta ei tingitty.

Kodin ulkopuolella syöminen oli olemassa käytännössä vain kahdessa muodossa; kouluruoka ja toisten kotona syötävä ruoka. Ulkona syöminen ravintolassa tai pikaruokapaikassa oli käytännössä olematonta. Joskus satunnaisesti saatettiin käydä McDonaldsissa jos olimme Tampereella käymässä, mutta se oli aikalailla siinä. Yksi syy on sijainnissa; asuimme maalla pienellä paikkakunnalla, ja kävelymatkan päässä ei ollut mitään muuta kuin peltoja ja navettoja. Toinen oli taas jälleen taloudellinen; oli halvempaa tehdä kotona ruokaa isolle perheelle kuin mennä ravintolaan tai edes pikaruokalaan. En edes muista tarkalleen koska ensimmäisen kerran söin pizzeria-pizzaa tai sushia, mutta siinä kesti luultavasti kauemmin keskiarvollisesti kuin monella muulla ikäluokassani. Vanhempani ovat myös sellaisia jotka eivät välittäneet pikaruuista tai oikeastaan mistään muusta kuin kototekoisesta ruuasta, ja se reflektoitui ruokakasvatukseeni. Ekonomia, maantiede ja kulttuuri; näistä muodostui minun paikkani ruokakulttuurin historiassa, ja se miten lähestyn arkista ruokailua, ruuantekoa ja ruuan arvostusta.

Tässä ympäristössä ei liene ihme, että tykkään ruuan tekemisestä ja erityisesti ruuan syömisestä, mutta olen myös onnistunut olemaan hyvän osan elämästäni ihan naurettavan kranttu. Sipulisilppua ruuassa? Ei kiitos, en syö. Lanttua? Mene pois. Maksaa? Persikoita? Tavataan Haagissa. Olen onnistunut pääsemään irti tästä, mutta se on samalla tehnyt minusta hieman mukavuudenhaluisen ruokani suhteen. Kun keksin jotain joka on hyvää, miksi haluaisin syödän mitään muuta? Miksi tehdä riskillä jotain joka ei ole hyvää kun voi varmasti tehdä jotain hyvää? Kotona teen kanakastiketta nuudeleilla tai makaronilla, makkarapataa tai nykyänä karanteenin aikana tonnikalamakaronilaatikkoa sen halvan hinnan takia. Jos tilaan pizzaa, tilaan kana-ananas-katkaravun. Syön sushibuffetissa enimmäkseen lohi-ja rapuonigireja. Inhoan tätä puolta itsessäni. Olen koittanut paeta mukavuusalueeltani ja etsiä uusia ruokia sekä tehtäväksi että nautittavaksi, mutta sattuneesta syystä ulkona syöminen on viime aikoina ollut vaikeaa. Odotan innolla sitä, että ravintolat palaavat kohti normaalitilaa että pääsen taas syömään sen yhden kerran kuukaudessa kotini ulkopuolella, ja olen tehnyt taustatyötä Turun ravintoloista päästäkseni samalla pois mukavuusalueeltani.

Ruokakeskustelut ovat aina mielenkiintoisia, varsinkin kun puhutaan traditionaalisista ruokalajeista joiden parissa on kasvanut. On jännä kuulla millaisia ruokia muut söivät lapsena ja millaisia juhlaruokia esimerkiksi jouluna on syöty perheen parissa. Minun perheeni traditionaalisimpia ruokia on karjalanpaisti ja perunat karjalanpiirakoiden kanssa, jotka ovat tulleet ruokapöytäämme isän kautta (sidenote: näiden ruokien "karjala" etuliite on mahdollisesti kyseenalaistettavissa karjalalaisten toimesta, ruoka on poliittista siinä missä mikä tahansa muukin asia, mutta se ei ole aiheemme tänään), jota syömme varsinkin jouluruokana ja syksyisin. Karjalanpaisti on yksi suosikkiruuistani maailmassa, ja haluaisin opetella tekemään sitä samalla tavalla, ja sitä myöten jatkaa tätä ruokatraditiota eteenpäin. Kun viettää juhlia yhdessä ystävien kanssa jotka on jotenkin sidottu joko arki-tai juhlapyhiin, niin silloin nämä ruokakulttuurit kohtaavat. Viime uutenavuotena juhlissa kaverini teki pavlova- kakkua, joka Australiassa on perinteinen osa uudenvuoden juhlapöytää, ja itse en ollut maistanut sitä ikinä. Spoiler alert: se oli maukasta, mansikoiden sijaan päällisenä oli kiivin siivuja ja haluan opetella tekemään sitä itse.

Ruuan suhteen minulla on muutamia unelmia. Haluaisin saavuttaa sellaisen varallisuuden, ettei minun tarvitsisi miettiä mitä ruokaa minulla on varaa syödä. En tarkoita sitä että voisin syödä pihvejä joka päivä, vaan että voisin tehdä enemmän ja monipuolisempaa ruokaa. Yksi syy miksi haluaisin matkustaa ja asua ulkomailla olisi kohdata ruokakulttuureja niiden kotona ja mahdollisesti tuoda omani mukanani. Karjalanpaistia Etelä-Kaliforniaan! Ruoka on minulle tärkeää monella tapaa. Ruokaan liittyy rituaaleja; kun teen hyvän annoksen ruokaa en voi vain syödä sitä, sitä pitää juhlistaa katsomalla jotain elokuvaa samalla tai hyvä oluen kanssa. Pidän ruuan tekemisen prosessista lähes yhtä paljon kuin sen syömisestä. Vietän mielelläni aikaa ruokakaupoissa ja kauppahalleissa miettien, että jos olisi varakkaampi niin mitä kaikkea ruokaa tekisinkään. Haluaisin kutsua ystäviä kylään ja tehdä heille ruokaa joka on hyvää ja täyttävää ja erilaista. Ruoka on minulle kaikki kaikessa; vaikka minua on kiusattu koko ikäni ylipainoni takia ja siihen kuuluu vahvasti syömisen syyllistäminen, niin olen pitänyt kiinni kaksin käsin rakkaudestani ruokaan, ruuanlaittoon ja kiinnostuksestani ruokakulttuureihin. Olen fantasioinut kahvilan omistamisesta, koska olen perinyt halun tehdä ruokaa muille, sillä hyvä ruoka tekee onnelliseksi aivan omalla, uniikilla tavallaan.

Viimeinen suuri unelmani ruuan suhteen on se, että haluan joskus olla niin varoissani että voin raahata vanhempani syömään erilaisia ruokia ravintoloihin joissa he eivät käyneet huolehtiessaan neljä lapsen ruokinnasta, ja näin kiittää heitä rakkaudesta ruokaan jonka olen heiltä saanut.

Aasa T 

Ja nyt, palkinnoksi ruokaresepti!


"Italialainen" makkarapata (resepti pöllitty vanhasta kotitalouden oppikirjasta, myös nimi.)

Ainekset: 580 g ruokamakkaraa (HK:n sininen-paketti tms), Yksi iso punainen paprika, kolme valkosipulinkynttä, n. 400 g tomaattisosetta (esim. pirkan chilitomaattimurska ) 500 g pastaa (itse suosin rainbowin Gnocchia), 1 dl vettä, 1 rkl Oreganoa, 1 rkl Basilikaa, 1 tl mustapippuria, juustoraaste (valinnanvarainen)

1. Leikkaa makkara, paprika ja valkosipuli paloiksi ja sekoita keskenään.
2. Laita koko potti paistinpannulle, paista pannulla niin että makkara saa hieman väriä/on kypsää.
3. Kaada 1 dl vettä ja tomaattisose pannulle. Hauduta noin 8 min miedolla lämmöllä, sekoittaen välillä.
4. Keitä makaronit (Pirkan gnocchilla kestää kauemmin tulla pehmeäksi kuin rainbowilla)
5. Kun haudutus alkaa olla valmis, lisää mustapippuri, oregano ja basilika sekoittaen koko ajan. Maista ja mausta oman makusi mukaan.
6. Sekoita mössö keitettyihin makaroneihin, lisää juustoraaste halutessasi mukaan sekoittaen, ja ripota hieman valmiin padan päälle sekoittamisen jälkeen.

Avot!



 

En halua nauraa itselleni

Joskus huumori on tie suurempaan totuuteen, joko maailmasta tai ihan vaan omasta itsestään.


SV: Kiusaaminen, trauma


Olen katsonut viime päivinä Netflixistä stand up- spesiaaleja. Usein kun aloitan stand up- bingen katson samoja, aiemmin hauskoiksi todettujen koomikkojen ohjelmia uudestaan; Patton Oswalt, Iliza Shlesinger, Hari Kondabalu ja John Mulaney ovat taattua laatua minun kirjoissani. En muista olenko nauranut millekkään stand up- show'lle yhtä paljon kuin Mulaneyn Kid Gorgeous At Radio City- spessulle, ja olen katsonut sen läpi useita kertoja. Mutta se ei ole minun suosikkini, eikä se edes pääse minun Top 3 parhaimman stand up-show'n joukkoon. Mulaneyn ja muiden aiemmin mainittujen ohjelmat ovat enemmän viihdettä ja eskapismia (mainittakoon tosin että Oswaltin Annihilation on paikka paikoin todella surullinen). Minulle stand upin parhaimmat hetket eivät ole huutonaurussa, vaan hiljaisuudessa, jonka koomikko onnistuu luomaan ja ylläpitämään jännitteen avulla. Kolme parasta esimerkkiä tästä ovat Bo Burnhamin Make Happy, Hasan Minhajin Homecoming King ja Hannah Gadsbyn Nanette. Ja tällä kertaa aloitin bingetykseni näistä kolmesta, ja se saattoi olla virhe.


En tarkoita aiemmalla pointilla hiljaisuudesta etteikö Make Happy, Homecoming King ja Nanette olisi hauskoja, päinvastoin. Burnhamin musiikkikomedia on omaa luokkaansa, Minhaj on todistanut aikoja sitten olevansa Jon Stewartin manttelinperijä komiikan ja karun totuuden yhdistämisessä ja Gadsbyn hillitty "hauska opettaja" tyyli on omiaan alustamaan Nanetten ja saamaan katsojan rentoon tilaan ennen spesiaalin rankempaa osuutta. Näiden show'den suurin vahvuus on niiden transgressiivisissa elementeissä, ja tavassa miten ne joko dekonstruktoivat stand up-komiikan mallia tai kritisoivat sitä. Nanetten ja Homecoming Kingin tapauksessa myös piiskaniskua muistuttavat tunnelmanvaihdokset ja vakavien asioiden käsittely niiden ansaitsemalla vakavuudella tekevät niistä erityisiä. Minhajin omaelämänkerrallinen show ei pehmennä yhtään hänen kokemaansa rasismia ja sen jättämiä jälkiä, eikä alista niitä vitsin yksinkertaiseen rakenteeseen. Gadsby käsittelee juuri tätä ideaa Nanettessa; päinvastoin kuin tarinoilla, vitseillä on vain kaksi osaa; setup ja punchline. Ja kun kerrot jotain omasta elämästäsi vitsin kontekstissa, rajoitat todellisuutta. Ottaakseni esimerkin Minhajin show'sta, jossa hän rikkoo tätä asetelmaa; aluksi vaikuttaa että alustus vitsille on hänen kokemansa hylkäys high schoolissa, punchlinen ollessa oikeudenmukainen kosto aikuisiällä, mutta tämä tarina päättyykin hänen isänsä sydänkohtaukseen ja keskusteluun traumasta jonka hylkäys oli jättänyt sen rasistisen alaviitteen takia. Koska traumat ja niiden juuret rasismissa ja monimutkaisissa perhesuhteissa eivät ole hauskoja. Tämä on Nanetten yksi kantavia teemoja; itseään pilkkaava huumori, varsinkin vähemmistökoomikoiden keskuudessa, rajoittaa trauman vitsiksi.


Burnham tuo tähän vielä hieman metatekstuaalisen elementin. Hänen koomikon uransa on ollut aina sidottu sosiaalisen mediaan, ja sitä kautta parasosiaaliseen suhteeseen joka on äärimmäisen helppoa syntyä sen kautta. Niille jotka eivät tunne termiä, parasosiaalinen suhde tarkoittaa yksipuolista suhdetta, usein median kuluttajan ja mediajulkkiksen välillä. Parasosiaalisista suhteista suurin osa on yksipuolisia ystävyyssuhteita, joissa julkisuuden henkilöä aletaan kohdella kuin ystävänä, tuoden ystävyyssuhteen oletukset mukanaan. Some tekee tästä todella helppoa, sillä sen avulla olemme paljon lähempänä julkisuuden henkilöitä- he ovat kirjaimellisesti vain twiitin päässä sinusta. Burnham aloitti uransa YouTubesssa, ja sitä myöten hänen oletettu läheisyytensä yleisöön on aina ollut merkittävä. Tämä parasosiaalisuus on rakennettu sisään moderniin stand up-show'hun sen kielenkäytön ja rakenteen kautta; yleisöosallistuminen, puhetavat, humoristiset ohjeet ja samaistuttavat kokemukset ovat odottettavissa esiintyjästä riippumatta. Make Happyssa Burnham kritisoi tätä asetelmaa, ja nostaa esiin sen miten raja yleisön ja esiintyjän välissä on kadonnut. Ihmiset muodostavat suhteita täyttääkseen jotain aukkoa elämässään, ja koomikon tehtävä on täyttää tämä onnellisuudella joka nousee huumorista. En ikinä saa pois päästäni Make Happyn viimeisen laulun Can't Handle This sanoja mielestäni:

I don't think that I can handle this right now

Look at them, they're just staring at me

Like come and watch the skinny kid

With a steadily declining mental health

And laugh as he attempts to give you what he

cannot give himself

Mood.

Nämä kolme show'ta muodostivat täydellisen myrskyn, jonka kautta katsoin aiemmin tuttuja ja turvallisia stand up- spesiaaleja uuden linssin kautta. Vaikka Patton Oswalt Annihilationissa käsittelee omia traumojaan vaimonsa kuolemaan liittyen, hän rakentaa niiden käsittelyn yhä vitsien tapaan. Hari Kondabalun komiikassa olennaista on vihainen ulosanti ja inho kasuaalia rasismia ja äärikoikeistoa kohtaan, mutta Homecoming Kingissa Minhajin perheen kohtaama rasismi 9/11 jälkeen ei ikinä ole alustus vitsille. Huumori on tunnetusti oiva vastalääke tragedialle, se on osa katarsista ja tapaa käsitellä vaikeita asioita, mutta huumorilla on tapana myös yksinkertaistaa narratiiveja, halventaa niitä makaaberiksi viihteeksi. Tubettaja Natalie Wynnin videossa Darkness käsitellään persoonallisten, synkkien asioiden käsittelyä yhteisön sisällä mustan huumorin kautta, ja miten tämä voi tarjota yhteisön jäsenille turvallisen tilan käsitellä näitä asioita. Mutta nämä harvoin pysyvät yhteisön sisällä, ja tapa miten näistä samoista asioista vitsaillaan yhteisön ulkopuolella yksinkertaistaa ja jopa kaupallistaa niitä.


Näiden show'den jälkeen olen paljon miettinyt doomer- meemikulttuuria ja sen suosiota. Doomer- meemejä on monenlaisa (tunnetuin on juurikin doomer guy kuvamakro, joka sai alkunsa 4chanin kuvalaudoilta) mutta niitä yhdistää nihilismi ja uskon puute tulevaisuuden suhteen. Näiden rinnalle on syntynyt paljon samanlaisia meemejä ja vitsejä, joiden pohjustana on masennus, yksinäisyys, itseinho, stressi, ahdistus, ja itsetuhoisuus. Näiden määrä on kasvanut silmissäni räjähdysmäisesti tämän vuoden aikana, eikä mikään ihme. Näitä meemejä kierrätetään twitterissä ja muissa viestipalveluissa kommenttien kuten "mood" tai "it me" kanssa. Teen tätä itsekkin koko ajan, eli en millään tasolla halua syyttää ketään näiden meemien jakamisesta ja käytöstä. Meemit ovat loistavia kiteyttämään ajatuksia ja tunteita välikäsien ja popkulttuuri-viittausten kautta. John Bergerin dokumenttisarja The Ways of Seeing puhuu taiteen uusiokäytöstä kielenä:

"What it means, in theory, is that the production of works of art can be used by anybody for their own purposes. Images can ve used like words, we can talk with them."              

Meemit ovat kieli jolla voi kommunikoida kaikenlaista, ja mielenterveysongelmat ja siihen liittyvät teemat eivät ole tämän ulkopuolella. Samalla meemien käyttö esimerkiksi ahdistuksen kuvaukseen omaa oman hyötynsä; meemien lähestyttävyyden takia monet jotka painivat näiden ongelmien kanssa voivat kokea samaistumista ja tajuta, ettei ole yksin näiden tunteiden kanssa. Mutta sama reduktiivinen effekti on yhä osa niitä, alistaen aidon ongelman vitsin rakenteeseen; alustus, sitten punchline. Tapa jolla itse käsittelen omaa ahdistustani ja ongelmiani näiden meemien kautta jättää pois syvemmät syyt näille, ja trauma katoaa vitsin taakse, ahdistus muuttuu vitsiksi josta tykätään, ja sitten rullataan ohitse. Mutta käytän näitä meemejä alati itse, koska koen niihin vahvaa samaistumista, ja osa niistä on, noh, todella hauskoja. Minä pidän synkästä huumorista. Mutta samalla olen miettinyt, kuinka tämän kaiken takana on paljon muuta.


Koulukiusaus jättää jälkensä erilaisten henkisten traumojen muodossa. Omalla kohdallani tämä liittyy vahvasti itsetuntoon ja itsearvon puutteeseen. Minulle on kaverit sanoneet vuosien aikana, että he eivät kertoisi tietynlaisia vitsejä elleivät tietäisi, että "minä en välitä niistä." Johon en tietenkään sano mitään, koska olen hyvin haluton riitelemään ihmisten kanssa ja haluan miellyttää muita, vaikka sitten oman itsetuntoni kustannuksella. Saan yhä kuulla suhteellisen läheisiltäkin ystäviltä vitsejä ylipainosta ja piruilua taipumuksesta innostua liikaa joskus. Ja koska olen sisäisesti antanut muille luvan tehdä vitsejä minusta hyväksynnän haluni muodossa, olen antanut saman luvan myös itselleni, vähemmän harmittomassa muodossa. Mutta viime aikoina kun olen (kiitos Steven Universen ja koronan) miettinyt paljon enemmän omia traumojani ja niiden juuria, olen alkanut näkemään selkeämmin miten ne johtavat suoraan hiljaiseen hyväksyntään itseäni kohdistuvaa pilkkaa ja huumoria kohtaan. Ja itsetunto-ongelmani ei ikinä muutu paremmaksi, jos jatkan tällä tiellä. Jos en koe itseäni puolustuksen arvoiseksi, miten voin puolustaa muita, jotka kokevat samanlaista, enemmän tai vähemmän kasuaalia kiusaamista ja vähättelyä?

Minä en suostu olemaan enään punchline.


Aasa T         

 


  

Tarina: Mitä minä voin sanoa?

Hei, ja kiitoksia kiinnostuksesta uutta blogia kohtaan! Tänään haluaisin kokeilla jotain uutta. Sen sijaan että höpöttäisin jostain ajankohtaisesta, tarjoan teille jotain erilaista; lyhyen tarinan. Tämä tarina ei perustu oikeaan kohtaamiseen, enneminkin oikeisiin tunteisiin. Olen kiinnostunut kuulemaan palautetta kommenteissa.

SV: kiusaaminen.

*****************************'

En inhoa mitään niin paljoa syvässä sisimmässäni, kuin hiljaista hetkeä joka kestää aivan liian kauan. Kiusallinen hiljaisuus, joka tuntuu venyvän mahdottoman pitkäksi, aivan kuin kaksi samaa kieltä puhuvaa ihmistä olisi unohtanut miten kommunikoidaan. Samalla sitä unohtaa kaiken muunkin olennaisen; miten seistään paikallaan, mitä ihmettä minä teen käsilläni normaalisti, tuijotankohan minä nyt häntä liian kauan? Me olemme kaksi aikuista ihmistä, mikä estää meitä puhumasta normaalisti? Monikin asia. Mutta mennään hieman taaksepäin. Tämä ikuisuuksia kestänyt hetki alkoi satunnaisesta kohtaamisesta. Olin juhlissa- tai vain hyvin vilkkaassa baarissa, jatkoilla nämä asiat menettävät eronsa. Olin hetkeksi eronnut kaveristani käydäkseni helpottamassa oloani, kun törmäsin häneen aulassa. Kehen? Nimellä ei ole väliä. Tämän jutun puittessa kutsukaamme häntä vain...häneksi. Hän oli kuitenkin joku, jota en ollut nähnyt missään yhteyksissä kymmeneen vuoteen, mutta jonka kanssa voisin sanoa kasvaneeni. Kerran hän oli paras kaverini. Kunnes jokin päivä kaikki vain muuttui.

Kun olet lapsena vilkas, outo ja äänekäs, on vaikea saada kavereita, varsinkin jos et jaa yhteisiä kiinnostuksen aiheita. Esikoulu oli yhtä tuskaa, sillä minua kiusattiin alati. Muutettuamme toiseen koulupiiriin, ottivat vanhempani asiakseen hankkia minulle kavereita. Pian he saivat selville, että samaan naapurustoon oli muuttanut vastikaan toinenkin perhe, joilla oli samanikäinen poika. Pian minut kutsuttiin kylään, ja tutustuin häneen. Hän oli ensimmäisiä ystäviäni uudessa koulussa. Vietin hyvin paljon aikaa hänen luonaan, sillä vihdoin minulla oli joku joka piti samoista asioista kuin minä- eli Pokemonista, Tähtien Sodasta ja Turtleseista. Joskus tuntui siltä, että kesäisin vietin hänen luonaan enemmän aikaa kuin kotonani. Kouluni oli hyvin pieni, ja myöhemmin onnistuin saamaan muitakin kavereita. Mutta hän oli minun paras ystäväni. Kävimme samoissa harrastuksissa koulun jälkeen, ja esittelimme toisillemme kilpaa kiinnostuksen kohteitamme; hän soitti minulle metallimusiikkia, minä opetin hänet pelaamaan roolipelejä. Muistan kun katsoimme Pokemon- elokuvaa hänen sohvallaan, ja koitin kovasti olla itkemättä hänen nähden, koska olin yhdeksän ja niin isot pojat eivät itke kun kun Ash Ketchum muuttuu kiveksi. Koko ala-asteen olimme tiukasti yhdessä niin koulussa kuin kotonakin. Olen käynyt hänen lapsuudenkodissaan viimeksi ehkä kuusitoista vuotta sitten, mutta muistan yhä jokaisen nurkan siitä talosta ja miltä hänen huoneensa näytti. Sänky oli ovesta oikealla.

Miten se yksi pätkä Bojack Horsemanista taas menikään? "Kun katsoo menneisyyteen ruusuisten lasien läpi, kaikki punaiset liput näyttävät vain lipuilta." Olen myöhemmin miettinyt elämänkokemusten tarjoaman kontekstin kautta millaista hänen ystävyytensä lopulta oli. Parhaimpina päivinään hän oli hauska, kannustava ja innoissaan yhteisestä ajasta. Mutta kun koitan nyt muistella noita hetkiä, niin ne tuntuvat kaukaisilta. Muistan parhaiten sen, miten hän piikitteli minua, miten hän pönkitti itseään minulla, miten minä olin kiusattuna helppo maali. Minä olin joku, jota sai lyödä alaspäin. Minua sai kutsua nimillä. Minua sai uhkailla. Ja minä otin kaiken tämän vastaan ilman että tein mitään. Kun jätimme ala-asteen taaksemme ja siirryimme ylä-asteelle, alkoi hän etääntyä minusta. Uusi ympäristö, jossa hänen ei enään tarvinnut olla minun kaverini. On hieman klisee sanoa että ylä-aste oli helvettiä. Minulle se oli juuri sitä. Olin aina ollut hierarkian alin, ja nyt minun kaverini ei enään halunnut olla tekemisissä kanssani. Oliko tämä minun vikani, ajattelin usein. Teinkö minä jotain väärin? Inhosin itseäni niin paljon tuolloin. Olin ylipainoinen, huonosti pukeutuva ja alituisen koulukiusauksen kohteena. En ollut edes kovin hyvä koulunkäynnissä!

Lopulta emme enään vain kohdanneet toisiamme, vaikka jatkoimme samassa lukiossa opiskelua. Me vain emme puhuneet toisillemme. Se oli helppoa nyt, kun emme olleet samalla luokalla. Ihminen jonka kanssa olin ollut ystävä siitä lähtien kun aloitin 1. luokan ala-asteella oli kuin ilmaa minulle. En tiedä mitä hän tekisi lukion jälkeen, en tiennyt asuiko hän yhä samassa talossa, en tiedä elikö hänen rakas koiransa enään. En edes muista onnittelinko häntä lakin saamisesta. Sitten hän katosi elämästäni lopullisesti. Minä menin siviilipalvelukseen, hän armeijaan. Tiemme erosivat lopullisesti. En ajatellut häntä. Joskus silloin tällöin näin Facebookissa päivityksen hänen elämästään. Rullasin ohitse. Ei minua kiinnosta. Kunnes nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, törmään häneen baarin aulassa. Ja nyt en voi enään rullata ohitse.

"Kato, morjes!" hän sanoo, hieman yllättyneenä.

"Oho, no hei" takeltelen takaisin.

"Mitäs sinä täällä, mitä kuuluu?"

Hän näyttää yhä samalta, mutta vain vanhemmalta. Hän ei ole yksin, hänen kaverinsa vilkuilevat minua oman keskustelunsa keskeltä. Miksi toivon hänen olevan yksin? Hän näyttää hyvältä, hyvinvoivalta ja rennolta, mikä näyttää oudolta. Hän oli lapsenakin kireä kuin ruuvi. Mitä hän tekee täällä ja miksi juuri tänä iltana? Mitä hän olettaa minun vastaavan? "Paskaaks tässä", aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pitäisikö minun kätellä? Mitä minä haluaisin sanoa hänelle? "Tässähän tämä, entäs sulle?" Ei, tuo ei ole totta. Mitä minä haluaisin sanoa on "Haista vittu. Miksi sinä hylkäsit minut kun tarvitsin sinua eniten?!"

Mutta ihmiset muuttuvat ja kasvavat. Pari vuotta sitten luokkakokouksessa yksi vanhoista kiusaajistani pyysi anteeksi, ja harmitteli ettemme voineet olla kavereita tuolloin. Kasvaminen antaa loistavan mahdollisuuden jälkiviisauteen ja näkemään laajemman kuvan. Mutta kun voit vetää suoran viivan kaikesta kokemastasi kivusta- homofobiasta, läskivitseistä, sosiaalisesta eristämisestä toisten puolesta- siihen, miten vaikeaa sinulla on yhä hyväksyä itsesi ja miten pelkäät alati sitä että ystäväsi hylkäävät sinut, on vaikea hymyillä ja sopia. Haluan huutaa hänelle. Haluan kääntää selkäni ja kävellä pois. Olen pärjännyt hyvin ilmankin, kiitos vain. Mutta myös minä olen vanhempi nyt, aikuisempi. Mistä minä tiedän millaista hänen elämänsä tänä aikana on ollut? Muistan että hänen vanhempansa olivat hyvin tiukkoja ja kurinalaisia. Häntä ilkuttiin nimensä takia. Ehkä hän heijasti minuun jotain, jota ei voinut muuten käsitellä. Ei se ole mikään hyväksyttävä syy, mutta se voi selittää jotain. Ehkä hän haluisi sopia. Ehkä hän sanoi "morjes" vain kohteliaisuudesta. Minunhan piti mennä vessaan, ei jäädä jumittamaan vastausvaihtoehtojen kanssa. Ehkä minä yliajattelen tätä, kuten aina. Perkele, hänen vikansa sekin! Hänen ja muiden kiusaajien takiaan mietin jokaista sosiaalista kohtaamista kuin shakkipeliä; mikä on motiivi liikkelle, mitä minun pitää sanoa seuraavaksi? Haluanko minä sopia? Haluanko minä laittaa menneen taaksemme, ja käyttäytä kuin aikuinen ihminen, kohdata hänet niinkuin normaalit ihmiset kohtaavat toisensa?

Mitä minä voin sanoa?



Aasa T

Ikuinen vappu

Ehkä eniten nykytilanteessamme inhoan sitä, miten se on vienyt minulta tavan unohtaa sen olemassaolon hetkeksi.

Kiitos koronavirus- epidemian, olen joutunut lopettamaan monia asioita, joita en edes tehnyt alunperinkään niin usein. En ole käynyt syömässä kotini ulkopuolella kohta kahteen kuukauteen. Ei sushia seisovasta pöydästä, jossa saisin ottaa niin monta annosta rapu-nigirejä kuin sieluni sietää. Ei istuskelua kirjastossa tuntikaupalla, ei juhlia ystävien luona Porissa tai Helsingissä josta en jälkikäteen muistaisi muuta kuin naurun äänet, sekä aamulla odottavan krapulan joka irrotaisi tapetit seinästä ja värit kumiankoista. Kyllä, olemme tulleet siihen pisteeseen että minä ikävöin krapulaa. Monet näistä ovat pieniä asioita sinänsä; söin yleensä sushia kerran kuussa, tällaisia juhlia oli ehkä yksi parissa kuukaudessa, yleensä syntymäpäivien tai juhlapyhien ympärillä ja kirjastossakin olisin voinut käydä useammin. Mutta minulle nämä eivät olleet vain ruokailua tai ylenpalttista juomista, vaan rituaaleja joita käytin rentoutumiseen.

Puhuin edellisessä tekstissä jo rentoutumisesta, ja miten se on minulle vaikeaa. Olen luonnostani levoton, vaikka näyttäisinkin rauhalliselta. Olen käyttänyt vuosia leppoisen ja rauhallisen imagon luomiseen, koska ehkä siten voisin olla itsekkin tyyni. Osittain tämä on toiminutkin; ainakin se on auttanut minua hankkimaan ystäviä ja saamaan leppoisen kaverin maineen. Mutta tämä perustuu siihen, että saan tapoja rauhoittaa ahdistustani ja levottomuuttani. Termi anxious on loistava kuvaamaan alituista olotilaani, eikä suomen kielestä oikein löydy yhtä hyvää sanaa kuvaamaan sitä. Olen stressaaja, jota häiritsee se jos aikataulut eivät pidä ja jonka täytyy suunnitella valmiiksi minuuttiaikataulu voidakseni matkustaa julkisilla liikkennevälineillä vieraassa kaupungissa. Tämän takia olin myös taipuvainen ajautumaan tapahtumajärjestämisen puolelle; tykkään suunnittella asioita etukäteen ja järjestellä asioita, ja nähdä sitten lopputulokseni. Samalla se oli äärimmäisen stressaavaa, joten voitte ehkä nähdä ettei tämä ollut terveellinen kombinaatio. Ja jos minulla ei ole mitään tekemistä, alan stressaamaan...no, itseäni. Yksinäisyyttä, tulevaisuutta, opiskelumenestystä, kuralla olevaa talouttani, kirjoittamista- kaikkea. 

Mutta oli yksi aika vuodesta jolloin minun ei tarvinnut stressata mitään. Puhun tietenkin vapusta. Minulle vappu merkitsee täydellistä vuoden nollaamista. Osa käyttää joulun pyhiä ja uutta vuotta tähän, mutta minulle ne edustavat vain ylimääräistä stressiä, vaikka joulusta silti pidänkin. Mutta vappu? Vappuna ei ole mitään velvoitteita, ei pakotettua iloisuutta tai (liiallista) kaupallisuutta. Vappuna vain juhlitaan. Pahamainen opiskelijoiden wappu on, ja sanon tämän ilman sarkasmin häivää, ihmisen parasta aikaa, ainakin minulle. Wappu merkitsi ystävien kanssa yhdessäoloa, juomista ja bilettämistä. Ei opiskelustressiä, ei kelastressiä tai oman itseni kanssa painiskelua. Wappuna sain unohtaa tuon kaiken. Jopa silloin kun toimin kahtena vuotena Porin kunniakkaan wappusafarin matkanjohtajana, olin vapaa huolista. Wappusafari oli upeaa; bussilastillinen humalaisia porilaisia opiskelijoita kiertämässä Satakunnan baareja aina Luvialta Raumalle ja Harjavallasta Ulvilaan, juomassa ja laulamassa koko pitkän päivän (tiedän, kuvailin juuri jonkun toisen ihmisen helvetin, tervetuloa minun elämääni). Sitä seurasi wappumatinea, karhun lakitus ja opiskelijatalo Saikun takapihalla juhlinta aamuyöhön saakka. Minulla on paljon upeita muistoja wapusta; se kun kännissä pudotin kännykkäni mereen, kun ystäväni Juha (nimi muutettu) kahlasi samaisen meren rannalla haalarit viittanaan ja eeppinen baarikierros Tallinan yössä vaihto-oppilaiden kanssa. Odotan wappua joka vuosi, koska silloin olen monta päivää putkeen onnellinen. 

Ja tänä vuonna sitä ei ole. 

Kuten niin monet tapahtumat, myös perinteinen opiskelijawappu on peruttu. Tämä olisi ollut ensimmäinen wappuni jonka olisin viettänyt ainakin osittain Turussa. Ajattelin osallistua TYYn vappupiknikille ja puhuimme Porin opiskelijakaverien kanssa oman wappusafarin järjestämisestä tilataksilla. Sen sijaan vietän wappuni istuen kotona, yksin, juoden simaa ja katsoen elokuvia. 

"Mutta Aasa", te sanotte, "kyllähän meillä on wappu, virtuaalivappu! Maanantaina olisi ollut zoomin kautta skumppajoogaa, ja viikolla on vaikka mitä etäyhteyksien kautta tapahtuvaa hauskaa!"

Ja minä rakastan teitä kaikkia, mutta ei. Se ei ole millään tasolla sama asia. Toki, etäyhteyksien välillä on oikein kiva jutustella, ja pääsiäisenä osallistuin ns. etäpämpeille, joka oli oikein mukavaa, mutta wappu on niin paljon enemmän kuin vain skumpan juomista toisen ihmisen katsellessa sitä. Se on sitäkin, mutta se on myös ulkonaolemista, kun viileän kevään ja alkavan kesän väli on vielä häilyvä. Se on musiikin kuuntelemista, varsinkin sellaisen musiikin jota et normaalisti kuuntelisi mutta hei, tässä pärinässä kaikki kuulostaa hyvältä. Se on opiskelijatalo Saikun likaisilla portailla notkumista olutta siemaillen, se on saunassa- voi hyvä luoja kuinka minulla on ikävä saunomista - istumista ja sillin syömistä ruisleivän kanssa pienessä tihkusateessa. Ja jokaisen wappua juhlivan henkilön wappu on erilainen, mutta siihen liittyy aina vahvoja tunnesiteitä rituaaleihin ja traditoihin sekä paikkakokemuksiin. Se muodostuu kokemuksista, ihmisistä joiden kanssa vietät ne ja hetkestä ajassa, jolloin sinun ei tarvitse miettiä mitään muuta. Minun ei tarvinnut miettiä mitään muuta, kaikkein vähiten itseäni. Korona on vahvistanut minulle sen, että pohjimmiltani olen ekstrovertti. Nautin ihmisten seurasta ja juhlimisesta. Haluaisin nyt palata vuoden ajassa taaksepäin, ja nauttia viime vuoden wapusta entistä enemmän. Järjestäisin samalla omia juhlia paljon enemmän tämän ennakkotiedon varjolla.

Minä tiedän miltä tämä näyttää; "vohhoi ja byhyy, opiskelija ei saa ryypätä ja rellestää, onpa ihan vitun surullista. Ihmisillä on oikeita ongelmia, ja sinun hedonistiset halusi ovat vain pisara valtameressä." Ja tämä on ihan totta. Tämä on pohjimmiltaan halua käyttää nestemäistä huumausainetta ja juhlinnan tuomaa euforiaa peittämään jotain, johon varmaan kannattaisi hankkia kunnon apua. Eikä minulla ole oikeastaan mitään vasta-argumenttia tähän, muuta kuin "pienetkin asiat voivat olla surullisia." Vapun puute tekee minusta surullisen ja yksinäisen, eikä siihen ole mitään ratkaisua. Ulkoinen muutos tuppaa olemaan sellaista, tahdotonta ja agendatonta. Epidemia ei tee tätä vittuillakseen minulle, eikä hallituksen rajoitukset ole olemassa mistään muusta kuin kauheasta pakollisuudesta. Kukaan ei voi tälle mitään, eikä minkäänlainen määrä valittamista ja murehtimista tuo wappua maagisesti takaisin. Ainoa asia mitä voi tehdä on toivoa, että vuoden kuluttua tilanne on toinen, ja voimme silloin vetää haalarit jalkaamme ja unohtaa itsemme hetkeksi. 

Safari-isännät Kulttuurijohtaja ja Aasa T droppaamassa kevään 2019 kuuminta shittiä

Aasa T

Kuvat: Pointer Ry/Aasa T

Never stop the madness ja kohta vedetään taas

Lyhyesti sanottuna, tarvitsin jotain johon kirjoittaa jostain muusta kuin popkulttuuri-jutuista.

Mainitsin taannoin twitterissä, että tuntuu etten voin rentoutua asioiden ääressä, joiden pitäisi teknisesti rentouttaa minua. 2020 on kaikin puolin ollut hyvin stressaavaa aikaa ilmeisistä syistä, mutta yksi sen ehdottomimpia kärkiä oli veljeni häät, jossa olin bestmanina. En tiedä miten ihmiset yleensä kokevat häät, mutta minulle se oli jatkuvaa kellon tarkkailua. En pystynyt juuri koko päivänä vain istumaan ja rentoutumaan kunnolla, kun aivoni kävivät ylikierroksilla; onko ohjelmat aikataulussa, tietääkö keittiö venytyksestä vai olemmeko liian ajoissa, kauanko näitä piirakoita pitää uunissa lämmittää, mitä pitää tehdä seuraavaksi, muistanko kaiken, ehdinkö huomenna siivoamaan juhlapaikkaa haluttuun kellonaikaan ja niin pois päin. Kyseessä on osittain jäänne niiltä ajoilta, kun järjestin tapahtumia ainejärjestön hallituksessa ja Tampere Kupliissa. Vipu nimeltä "ohjelmanjärjestäjä" on päässäni jumittunut päälle. Sama pätee vipuja "päätoimittaja" ja "kriitikko."

Osalle tämä on tuttu tunne, varsinkin niille jotka ovat töissä luovilla aloilla. En voi rehellisesti sanoa, että kritiikki olisi minulle työtä, enemmän ylikunnianhimoista harrastamista, mutta se vaikuttaa siihen, miten kulutan taidetta. En yleensä pidä termistä "kuluttaja" kun puhun elokuvista, sarjakuvista tai videopeleistä, mutta tässä yhteydessä se tuntuu sopivalta. Kulutan taidetta, en nautiskele siitä. Osaa teistä voi tämä tunnustus hämmentää, ainakin suhteessa siihen miten paljon kirjoitan minua kiehtovista elokuvista tai sarjakuvista, mutta nämä ovat loppujen lopuksi vain väläyksiä tutkassa. Ne ovat helmiä kulutetun taiteen seassa, niitä jotka nousevat jotenkin kaiken muun yläpuolelle. Samalla jumitun rutiineihin; kun mietin että mitä katsoisin kun syön päiväruokaa tai tuhoan sipsipussin sisältöä, valitsen usein elokuvan jonka olen nähnyt ja tiedän olevan vähintään "viihdyttävä". Sitten se pyörii siinä, samalla kun selaan kännykkää tai nettiä. Miksi se on edes pyörimässä? Taustamölynä, kaiketi.

Tähän on tietysti vaikuttanut myös tilanne jossa elämme. Koronaviruksen vuoksi olen monien muiden tapaan eristäytynyt (entistä enemmän) kotiini, ja koittanut löytää jonkinlaista turvaa arkisista rutiineista. Herää, syö banaanijugurtti aamupalaksi, istu koneen ääressä ja tuijota internetin mustaan kuiluun. Iltapäivällä syön päivällisen, ja samalla katson elokuvan. Sitten illalla ehkä maalaan miniatyyrejä tai kirjoitan jotain, tai katson televisiosarjoja. Koitin aluksi pitää kirjaa elokuvista letterbox- sivustolla, mutta pian sekin unohtui, ja en enään muista mitä katsoin minäkin päivänä. Eilen katsoin Stan & Ollie- elokuvan, josta pidin paljon kun näin sen ensimmäisen kerran. Nyt se ikäänkuin lipui taustalla ohitse, kun söin ranskanperunoita, tarkistin toisen blogini lukijamääriä ja mietin simantekoa. Rakenteet jotka kasasin itselleni varhaisessa vaiheessa turvaverkoksi ahdistusta ja mökkihöperöitymistä vastaan ovat muuttuneet...joksikin. En kutsu niitä kahleiksi, mutta niiden myötä on kasvanut tunne siitä, että tapani nauttia taiteesta on muuttumassa, ja en pidä siitä. Tarvitsen muutosta, mutta haluan itse hallita sitä. Juuri nyt se ei vain ole mahdollista.

Kammoksun sitä hetkeä, kun joku keksisi kysyä minulta "miksi perustin Suomi-Rivendell-Asgardin?", koska en oikeasti enään edes muista. 2012 minä olin hyvin erillainen ihminen, ja en oikeasti muista lainkaan tilannetta missä tein päätöksen tai mitä minä edes halusin siltä silloin. Myöhemmin olen järkeillyt että ehkä vain halusin sitä mitä haluan nytkin, alusta jolle kirjoittaa ajatuksia päästäni. Olen tasaisin väliajoin huolestunut siitä, kuinka huonosti muistan asioita joiden pitäisi olla merkittäviä minulle. Suomi-Rivendell-Asgard on jotain josta olen aidosti ylpeä, mikä on minulle harvinaista. Se on saanut pienen ja uskollisen lukijakunnan ja olen kirjoittanut sinne tekstejä joihin itsekkin palaan silloin tällöin, ja ne inspiroivat minua jatkamaan. Mutta samalla siitä on tullut työtä- tunnen olevani velvoitettu tuottamaan sinne materiaalia, joka on tehnyt siitä työnomaista. Varsinkin nyt, kun elokuvien ensi-illat ovat käytännössä loppuneet kokonaan, mietin koko ajan että millä täytän sen jättämiä aukkoja. Samalla omat periaatteni ja odotukseni blogia kohtaan estävät minua vain tekemästä arvioita mistä tahansa sarjasta tai elokuvasta joka netflixiin tai muihin suoratoistopalveluihin putkahtaa. Vaadin itseltäni enemmän kuin ennen, koska en halua petää lukijoita millään turhanpäiväisellä tai jollain, josta en itse välitä. Samaan aikaan pääni on täynnä ajatuksia ja tunteita, joita ei pysty sovittamaan S-R-A:n "brändiin", tai ainakin niiden julkaiseminen sielä tuntuisi banaalilta.

Joten tässä sitä ollaan. Tarvitsin alustan kirjoittamiselle, joka ei ole sidottu kuluttamiini medioihin, ja jonka takana ei tarvitse olla 18 h televisiosarjan katsomista tai puolituntemattomien scifileffojen analysointia. Tätä ei olla sidottu mihinkään muuhun kuin omiin fiiliksiini. Millaista sisältöä on odotettavissa? Luultavasti hyvin paljon tämän tekstin kaltaisia jaaritteluja ja sanaoksennuksia. Pidän tätä terapiana itselleni, osittain. En sido sitä mihinkään aikatauluun ja koitan parhaani mukaan olla tarkastamatta lukijastatistiikkoja tai miettiä onko tämä nyt hyvä teksti vai ei. Ja mitä tulee popkulttuuriin, niin olen aika varma että nekin valuvat tänne omalla tavallaan, kuten oma elämäni valui Steven Universe Future- tekstiini. Itseasiassa Steven Universe on jotain josta minun tekisi mieli puhua enemmän henkilökohtaisesta ja ei-analyyttisestä asemasta, lähinnä siitä mitä se on merkinnyt minulle eristäytymisen aikana. Mutta koitan pitää S-R-A:n ja tämän blogin erossa toisistaan, niin pitkälle kuin se on vain mahdollista.

Lopuksi:

Miksi blogin nimi on tuo mitä ihmettä Aasa selitä

Olen aina ollut huono keksimään nimiä itse. Olen todella hyvä varastamaan niitä muilta, ja sitten muuttamaan ne omiin tarkoituksiini. Syytän roolipelejä tästä, eräskin hahmoni oli nimeltään Ocham ja hän kantoi mukanaan partaveistä. Nokkelaa, eikös vain? Mutta nyt halusin antaa nimeksi jotain, jotka en sitoisi mitenkään johonkin mediatuotteeseen tai jota en varastaisi härskisti keneltäkään muulta. Tuo fraasi, bussimatkalla kuuhun, tuli mieleeni kun istuin illalla parvekkeella kuukausi takaperin erityisen pahan yksinäisyysahdistuksen keskellä. Halusin enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä hypätä bussiin ja ajaa Poriin tai Helsinkiin, jossa opiskelijakaverini pääasiallisesti asuvat. Halusin olla ihmisten kanssa, varsinkin niiden joita olen laiminlyönyt Turkuun muuttoni jälkeen. Samalla katselin taivaalla möllöttävää täysikuuta, ja mietin että kuinka Pori tuntuu juuri nyt yhtä kaukaiselta. Yhtä hyvin voisin mennä bussilla kuuhun. Samalla bussimatkat olivat niitä kohtia arjessani, jolloin tyhjensin päätäni matkustuksen monotonisessa zenissä, mikä tuntuu sopivalta blogin sisällön suhteen.

Nyt joku tulee ihan varmasti kertomaan minulle kuinka tämä sanapari on käytetty täällä ja osa jotain laulua ja alitajuntaisesti otin sen käyttööni. Kiitos vaan. 

Aasa T