Thursday, May 7, 2020

Tarina: Mitä minä voin sanoa?

Hei, ja kiitoksia kiinnostuksesta uutta blogia kohtaan! Tänään haluaisin kokeilla jotain uutta. Sen sijaan että höpöttäisin jostain ajankohtaisesta, tarjoan teille jotain erilaista; lyhyen tarinan. Tämä tarina ei perustu oikeaan kohtaamiseen, enneminkin oikeisiin tunteisiin. Olen kiinnostunut kuulemaan palautetta kommenteissa.

SV: kiusaaminen.

*****************************'

En inhoa mitään niin paljoa syvässä sisimmässäni, kuin hiljaista hetkeä joka kestää aivan liian kauan. Kiusallinen hiljaisuus, joka tuntuu venyvän mahdottoman pitkäksi, aivan kuin kaksi samaa kieltä puhuvaa ihmistä olisi unohtanut miten kommunikoidaan. Samalla sitä unohtaa kaiken muunkin olennaisen; miten seistään paikallaan, mitä ihmettä minä teen käsilläni normaalisti, tuijotankohan minä nyt häntä liian kauan? Me olemme kaksi aikuista ihmistä, mikä estää meitä puhumasta normaalisti? Monikin asia. Mutta mennään hieman taaksepäin. Tämä ikuisuuksia kestänyt hetki alkoi satunnaisesta kohtaamisesta. Olin juhlissa- tai vain hyvin vilkkaassa baarissa, jatkoilla nämä asiat menettävät eronsa. Olin hetkeksi eronnut kaveristani käydäkseni helpottamassa oloani, kun törmäsin häneen aulassa. Kehen? Nimellä ei ole väliä. Tämän jutun puittessa kutsukaamme häntä vain...häneksi. Hän oli kuitenkin joku, jota en ollut nähnyt missään yhteyksissä kymmeneen vuoteen, mutta jonka kanssa voisin sanoa kasvaneeni. Kerran hän oli paras kaverini. Kunnes jokin päivä kaikki vain muuttui.

Kun olet lapsena vilkas, outo ja äänekäs, on vaikea saada kavereita, varsinkin jos et jaa yhteisiä kiinnostuksen aiheita. Esikoulu oli yhtä tuskaa, sillä minua kiusattiin alati. Muutettuamme toiseen koulupiiriin, ottivat vanhempani asiakseen hankkia minulle kavereita. Pian he saivat selville, että samaan naapurustoon oli muuttanut vastikaan toinenkin perhe, joilla oli samanikäinen poika. Pian minut kutsuttiin kylään, ja tutustuin häneen. Hän oli ensimmäisiä ystäviäni uudessa koulussa. Vietin hyvin paljon aikaa hänen luonaan, sillä vihdoin minulla oli joku joka piti samoista asioista kuin minä- eli Pokemonista, Tähtien Sodasta ja Turtleseista. Joskus tuntui siltä, että kesäisin vietin hänen luonaan enemmän aikaa kuin kotonani. Kouluni oli hyvin pieni, ja myöhemmin onnistuin saamaan muitakin kavereita. Mutta hän oli minun paras ystäväni. Kävimme samoissa harrastuksissa koulun jälkeen, ja esittelimme toisillemme kilpaa kiinnostuksen kohteitamme; hän soitti minulle metallimusiikkia, minä opetin hänet pelaamaan roolipelejä. Muistan kun katsoimme Pokemon- elokuvaa hänen sohvallaan, ja koitin kovasti olla itkemättä hänen nähden, koska olin yhdeksän ja niin isot pojat eivät itke kun kun Ash Ketchum muuttuu kiveksi. Koko ala-asteen olimme tiukasti yhdessä niin koulussa kuin kotonakin. Olen käynyt hänen lapsuudenkodissaan viimeksi ehkä kuusitoista vuotta sitten, mutta muistan yhä jokaisen nurkan siitä talosta ja miltä hänen huoneensa näytti. Sänky oli ovesta oikealla.

Miten se yksi pätkä Bojack Horsemanista taas menikään? "Kun katsoo menneisyyteen ruusuisten lasien läpi, kaikki punaiset liput näyttävät vain lipuilta." Olen myöhemmin miettinyt elämänkokemusten tarjoaman kontekstin kautta millaista hänen ystävyytensä lopulta oli. Parhaimpina päivinään hän oli hauska, kannustava ja innoissaan yhteisestä ajasta. Mutta kun koitan nyt muistella noita hetkiä, niin ne tuntuvat kaukaisilta. Muistan parhaiten sen, miten hän piikitteli minua, miten hän pönkitti itseään minulla, miten minä olin kiusattuna helppo maali. Minä olin joku, jota sai lyödä alaspäin. Minua sai kutsua nimillä. Minua sai uhkailla. Ja minä otin kaiken tämän vastaan ilman että tein mitään. Kun jätimme ala-asteen taaksemme ja siirryimme ylä-asteelle, alkoi hän etääntyä minusta. Uusi ympäristö, jossa hänen ei enään tarvinnut olla minun kaverini. On hieman klisee sanoa että ylä-aste oli helvettiä. Minulle se oli juuri sitä. Olin aina ollut hierarkian alin, ja nyt minun kaverini ei enään halunnut olla tekemisissä kanssani. Oliko tämä minun vikani, ajattelin usein. Teinkö minä jotain väärin? Inhosin itseäni niin paljon tuolloin. Olin ylipainoinen, huonosti pukeutuva ja alituisen koulukiusauksen kohteena. En ollut edes kovin hyvä koulunkäynnissä!

Lopulta emme enään vain kohdanneet toisiamme, vaikka jatkoimme samassa lukiossa opiskelua. Me vain emme puhuneet toisillemme. Se oli helppoa nyt, kun emme olleet samalla luokalla. Ihminen jonka kanssa olin ollut ystävä siitä lähtien kun aloitin 1. luokan ala-asteella oli kuin ilmaa minulle. En tiedä mitä hän tekisi lukion jälkeen, en tiennyt asuiko hän yhä samassa talossa, en tiedä elikö hänen rakas koiransa enään. En edes muista onnittelinko häntä lakin saamisesta. Sitten hän katosi elämästäni lopullisesti. Minä menin siviilipalvelukseen, hän armeijaan. Tiemme erosivat lopullisesti. En ajatellut häntä. Joskus silloin tällöin näin Facebookissa päivityksen hänen elämästään. Rullasin ohitse. Ei minua kiinnosta. Kunnes nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, törmään häneen baarin aulassa. Ja nyt en voi enään rullata ohitse.

"Kato, morjes!" hän sanoo, hieman yllättyneenä.

"Oho, no hei" takeltelen takaisin.

"Mitäs sinä täällä, mitä kuuluu?"

Hän näyttää yhä samalta, mutta vain vanhemmalta. Hän ei ole yksin, hänen kaverinsa vilkuilevat minua oman keskustelunsa keskeltä. Miksi toivon hänen olevan yksin? Hän näyttää hyvältä, hyvinvoivalta ja rennolta, mikä näyttää oudolta. Hän oli lapsenakin kireä kuin ruuvi. Mitä hän tekee täällä ja miksi juuri tänä iltana? Mitä hän olettaa minun vastaavan? "Paskaaks tässä", aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pitäisikö minun kätellä? Mitä minä haluaisin sanoa hänelle? "Tässähän tämä, entäs sulle?" Ei, tuo ei ole totta. Mitä minä haluaisin sanoa on "Haista vittu. Miksi sinä hylkäsit minut kun tarvitsin sinua eniten?!"

Mutta ihmiset muuttuvat ja kasvavat. Pari vuotta sitten luokkakokouksessa yksi vanhoista kiusaajistani pyysi anteeksi, ja harmitteli ettemme voineet olla kavereita tuolloin. Kasvaminen antaa loistavan mahdollisuuden jälkiviisauteen ja näkemään laajemman kuvan. Mutta kun voit vetää suoran viivan kaikesta kokemastasi kivusta- homofobiasta, läskivitseistä, sosiaalisesta eristämisestä toisten puolesta- siihen, miten vaikeaa sinulla on yhä hyväksyä itsesi ja miten pelkäät alati sitä että ystäväsi hylkäävät sinut, on vaikea hymyillä ja sopia. Haluan huutaa hänelle. Haluan kääntää selkäni ja kävellä pois. Olen pärjännyt hyvin ilmankin, kiitos vain. Mutta myös minä olen vanhempi nyt, aikuisempi. Mistä minä tiedän millaista hänen elämänsä tänä aikana on ollut? Muistan että hänen vanhempansa olivat hyvin tiukkoja ja kurinalaisia. Häntä ilkuttiin nimensä takia. Ehkä hän heijasti minuun jotain, jota ei voinut muuten käsitellä. Ei se ole mikään hyväksyttävä syy, mutta se voi selittää jotain. Ehkä hän haluisi sopia. Ehkä hän sanoi "morjes" vain kohteliaisuudesta. Minunhan piti mennä vessaan, ei jäädä jumittamaan vastausvaihtoehtojen kanssa. Ehkä minä yliajattelen tätä, kuten aina. Perkele, hänen vikansa sekin! Hänen ja muiden kiusaajien takiaan mietin jokaista sosiaalista kohtaamista kuin shakkipeliä; mikä on motiivi liikkelle, mitä minun pitää sanoa seuraavaksi? Haluanko minä sopia? Haluanko minä laittaa menneen taaksemme, ja käyttäytä kuin aikuinen ihminen, kohdata hänet niinkuin normaalit ihmiset kohtaavat toisensa?

Mitä minä voin sanoa?



Aasa T

No comments:

Post a Comment

Koronavuosi and beyond

Hei, pitkästä aikaa täällä taas. Pitkästä puheen ollen: Vuosi 2020, puhutaanpa siitä vähän. SV: Korona, kuolema, alkoholi, masennus, dysfori...