Monday, March 1, 2021

Koronavuosi and beyond

Hei, pitkästä aikaa täällä taas. Pitkästä puheen ollen: Vuosi 2020, puhutaanpa siitä vähän.

SV: Korona, kuolema, alkoholi, masennus, dysforia. You know, the good stuff.


Pian on vuosi siitä, kun elämäni muuttui kertaheitolla hyvin erilaiseksi. Koronan leviämisestä oli ollut uutisia jo pidempään, mutta realiteetit siitä mitä oli tapahtumassa iski vasta helmikuun puolella. Muistan kuinka maaliskuussa sosiaalisessa mediassa puhuttiin jokseenkin paljon Steven Soderberghin elokuvasta The Contagion, joka kuvaa globaalin pandemian leviämistä. Ei ollut mikään ihme, että ihmiset katsoivat sitä uudestaan ja uudestaan, sillä fiktio on tapa käsitellä vaikeita asioita. Tubettaja Dan Olson teki aiheesta videon katsottuaan elokuvan 15 kertaa putkeen, koska se oli hänelle ainoa tapa käsitellä kehittyvää tilannettaja kokea se jotenkin turvallisesti. Itse en katsonut The Contagionia kuin vasta paljon myöhemmin, koska aihe oli jotenkin liian lähellä. 16.3.2020 palasin vanhempiani luota takaisin kotiini Turkuun, kävin ostamassa viikoksi ruokaa ja valmistauduin tulevaan. Sosiaalisen eristäytymisen aika oli alkanut. 18.3. en viettänyt syntymäpäivääni ystävien seurassa, vaan katsoin kotona elokuvan The Big Short, joka kuuluu suosikkeihini. Normaalisti sen kaltaiset draamaelokuvat tosielämästä ovat minulle hyvä tapa rentoutua, mutta koin tällä kertaa sen historian ja ihmiskäyttäytymisen syklisyyteen nojaava tarina täytti minut hiljaisella pelolla. 




Pian päivittäiseen arkeeni muodostui selkeä rakenne. Vältän sanaa "rutiini" käyttöä, koska kaipaan itseasiassa monia hyvin spesifejä rutiineja elämääni, joita minulta on puuttunut nyt jo yli vuoden verran. Heräsin ennen puoltapäivää, söin jonkun pienen aamiaisen kuten jugurtin, ja istutin itseni tietokoneen ääreen. Selasin nettiä, katselin youtubea ja maalasin miniatyyrejä. Päivällä tein ruokaa, vaihtoehtoisesti joko makaronilaatikkoa, kanapastaa tai makkarapataa ja katselin elokuvan. En tiedä montako makaronilaatikko olen tehnyt tämän vuoden aikana, mutta jos tulevaisuudessa saavuttaisin sellaisen varallisuuden tason ettei minun tarvitsisi enään ikinä tehdä makaronilaatikkoa niin olisin luultavasti hyvin onnellinen. En myöskään tiedä kuinka monta elokuvaa oikein katsoin näiden ensimmäisten kuukausien aikana, saatikka sitten koko vuoden aikana. Tämän jälkeen jatkoin miniatyyrien maalaamista ja netin selaamista. Pian kuitenkin kävi ilmiselväksi, että tarvitsin tavan saada ajatukseni pois kaikesta siitä mitä tapahtui ympärilläni, pois joukkuhaudoista ja kasvavista luvuistä kotona ja ulkomailla. Niinpä suljin netin, ja aloin katsomaan Steven Universea. Olin juuri kirjoittanut jutun ensimmäisestä katselukerrastani, ja aloin katsomaan pian sarjaa uudestaan lävitse. Löysin sen maailmasta ja hahmoista turvaa sekä tavan rauhoittua ja ajatella jotain muuta kuin vallitsevaa tilaa. Katsoin sen alusta loppuun, kaikki 5 tuotantokautta, ja jatkoin Steven Universe The Movie'lla ja Steven Universe Future- spinoffilla kokonaisuuden loppuun. Ja sitten sunnuntaina Huhtikuussa tuli romahdus.

Kuten kirjoitin toisessa blogissani Steven Universea käsittelevässä blogipostauksessani, sarja herätti minussa tunteita ja toi pintaan traumoja jotka olin haudannut syvälle alitajuntaani. Sarjan tunneälykkkyys ja teemat traumojen, henkisen kasvun ja surun käsittelyn ympärillä yhdistettynä jatkuvaan eristäytymiseeni lamautti minut täysin. Söin, kirjoitin blogitekstin Futuresta, mutta en kyennyt rentoutumaan hetkeksikään. Makasin sängyssä itku kurkussa, ajatellen kaikkea mitä olen kokenut, tehnyt ja jättänyt tekemättä. Olin jäänyt yksin itseni kanssa, ja ainoa tapa mitä silloin voi tehdä on käydä keskusteluja itsensä kanssa. Muutaman päivän tauon jälkeen palasin samaan kaavaan; aamupala, nettiä, ruokaa, elokuva ja illalla Steven Universen uudelleenkatsomista. Kolmas läpikatselu päättyi Huhtikuun lopussa, ja sama kevyt romahtuminen tapahtui uudestaan. Olin ulkoistanut tunteiden terveellisen käsittelyn tv-sarjalle, ja ilman sitä olin romahtaa sen painon alle. Alkoholi ei myöskään helpottanut tilannetta lainkaan. En ole puhunut paljoa siitä, kuinka paljon join näiden ensimmäisten eristyskuukausien aikana. Olin saanut 27- vuotislahjaksi pullon viskiä, jota olin säästänyt "erityistä tilaisuutta varten". Join sen viikossa. Ostin toisen pullon, join senkin. Join varsinkin samalla kun katsoin Steven Universea, sillä alkoholin tuoma tunteellisuus sopi hyvin sarjasta kaipaamani tunteellisen katarsiksen kokemiseen. Tämä ei myöskään ollut mikään vahinko, vaan olin hyvin tietoinen tästä ja ostin alkoholia juuri tätä varten. Vappuna vedin yksin kotona kännit, ja toukokuun alussa päätin että tämän on loputtava. Sen jälkeen en ole kotona yksin juonut alkoholia juuri lainkaan, tai katsonut Steven Universea uudestaan.




Siirryin myös katsomaan muita sarjoja iltaisin. Pidättäydyin aluksi animaatiosarjoissa, koska Steven Universen tapaan ne olivat sekä positiivisia, värikkäitä ja mielikuvituksekkaita, toimien hyvin eskapismina näinä aikoina. She-Ra and the Princesses of Power ja We Bare Bears saivat kuitenkin pian jatkoa muista sarjoista; Perry Mason, Show Me A Hero, Plot Against America, Chernobyl, Newsroom, The Knick, Watchmen, Daredevil, Luke Cage, The Swamp Thing, The Crown, Ducktales, Simpsonit niin pois päin. Osan olen katsonut jo toisenkin kerran tänä vuonna, koska on kiva katsoa jotain minkä tietää hyväksi mutta johon ei tarvitse keskittyä liikaa, samalla tehden jotain muuta. Muuten arkirutiini pysyivät hyvin samoina, jopa kesällä. Autoin vanhempiani muutossa, aloitin uuden Dungeons & Dragons- kampanjan Turussa, liityin Sateenkaarikynän ensimmäiseen hallitukseen sihteerinä ja kävin vuoden Turussa asumisen jälkeen ensimmäisen kerran Turun Linnassa. Kesän suhteen merkittävin tapahtuma oli kuitenkin kaapista ulostuleminen muusukupuolisena tämän blogin puolella. Monet ovat huomioineet, kuinka sosiaalisen eristäytymisen aika on ollut kaksiteräinen miekka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajille. Monet ovat joutuneet viettämään aikaa sisällä, erossa yhteisöstään, mahdollisesti homo- tai transfobisten perheenjäsenten kanssa. Toisaalta taas yksinolo on erinomainen hetki itsetutkiskelulle. Kun arjen perinteiset paineet ja kiireet (koulu, työmatkat, kauppareissut, sosiaaliset tapaamiset jne.) eivät ole samalla tavalla alati mielessä, jää aikaa miettiä itseään ja omaa sukupuoli-identiteettiään. Olin tietoinen siitä että en ole cis-sukupuolinen jo ennen koronaa, mutta nämä yksinäiset kuukaudet antoivat mahdollisuuden lisätutkiskelulle ja aikaa miettiä, miten haluan tulla ulos ja milloin. Tähän liittyi myös nimen vaihtaminen; vaikka arkiset interaktion olivat vähäisiä, niin silti vanhan deadnamen näkeminen, kuuleminen ja ajatteleminenkin joskus aloitti inhottavan dysforiakierteen. Olen taistellut dysforiaa vastaan arkimeikkaamalla ja ostamalla erilaisia vaatteita, jotta arkenakin ja ilman katsojia voisin elää omaa ideaaliani. 



Syksyllä elämä muuttui uusien ihmissuhteiden kautta. Vaikka pidänkin siitä että saan olla itsekseni, niin koronavuoden aikana on tämä jatkuva yksinäisyys ja kaipuu läheisyyteen eskaloitunut merkittävästi. Kun joku oli luonanin siksi että halusi olla lähelläni ja minä halusin olla hänen kanssaan, tunsin suurta helpotusta ja autuutta. En ole ikinä ollut minkäänlaisessa parisuhteessa, enkä varsinaisesti sano että tuo mitä minulla syksyllä oli varsinaisesti traditionaalinen parisuhde, mutta se tuntui joka tapauksessa tässä maailmanajassa ja omassa mielentilassani todella ihanalta ja auttoi minua pärjäämään kaiken tämän keskellä. Kokeilin myös Tinderin käyttöä ensimmäisen kerran, ja vaikka en sitä suureksi menestykseksi voikkaan kutsua, on se tämän lisäksi antanut minulle enemmän itseluottamusta deittailun suhteen. Pandemia ei tietenkään itsessään ole paras mahdollinen aika treffeille, mutta juuri tällaisena aikana läheisyys ja tunne siitä että joku todella pitää ja välittää sinusta tekee erittäin hyvää. Tähän liittyy myös hauska tarina; Asuintaloni lähellä on yleinen roskalava, ja kaverini kanssa vitsailin että sieltä varmaan voisi löytyä isompi sänky vanhan tilalle. No mentiin katsomaan, ja sielä oli isompi, hyväkuntoinen sänky. Ja mukaanhan se lähti, samoin yksi sohva. 


Kuinka paljon sitten on muuttunut vuoden sisään elämässäni? Vaikka asiat liikkuvat hitaasti eteenpäin, niin jotain muutosta on tapahtunut, hyvässä kuin pahassa. Olen saanut kirjoitettua graduni melkein valmiiksi, sillä yliopistolla ramppaamisen sijaan olemme kokoontuneet parin hengen porukoissa opiskelemaan yhdessä, joka motivoi tekemään enemmän. Olen muuttanut ruokavaliotani jonkin verran; lihatuotteet makaronilaatikossa ja kanakastikkeessa ovat vaihtuneet soijarouheeseen- ja suikaleisiin, jotka ovat lopulta paljon edullisempia kuin vastaavat lihatuotteet. Elokuvat ja TV-sarjat ovat yhä arjen vakio, sillä elokuvissa käynti on jäänyt pandemian suljettua teatterit. Suomi-Rivendell-Asgard on hiljentynyt tämän takia traagisesti, mutta silti 500. blogipostaus on aivan pian edessä. Olen maalannut hyvin paljon, sain valmiiksi käytännössä kaksi kokonaista armeijaa Age of Sigmariin vuoden sisässä, ja tämän lisäksi olen maalannut määräämättömän paljon figuja Dungeons & Dragonsiin ja palkkamaalaustöinä kavereille, ja haluan uskoa että olen myös kehittynyt maalaajana. Maalasin jopa yhden taulun kaverille joululahjaksi. Olen käynyt podcastissa vieraana (coming soon), toiminut valokuvamallina, olen kirjoittanut uusiin medioihin ja tämän blogin myötä olen kokeillut myös hyvin erilaista, henkilökohtaisempaa kirjoittamista. Työttömyys jatkuu ja rahahuolet, mutta se nyt ei ole mitään uutta minulle. Täytän tässä kuussa 29. Olin kovassa kriisissä elämäni liikkumattomuudesta kun viimeksi täytin vuosia, koska koronan varhainen vaihe loi suurta epävarmuutta tulevaisuudesta normaalin ikäkriiseilyn päälle. Nyt kuitenkin tuntuu että olen saanut jotain aikaiseksi, asiat ovatkin liikkuneet eteenpäin. Kriiseilyni kohde on vaihtunut koskemaan transitiota ja transpolia. Joulukuussa sain lääkäriltä lähetteen Tampereen transpolille, ja vieläkään en ole saanut ensimmäistä tapaamistani sinne. Kuinka monta syntymäpäivää vietän ennen kuin saan diagnoosini? 





Mietin keväällä "uuden normaalin" ideaa. Tuo keväinen Suomi tuntuu nyt niin kaukaiselta ajalta, jolloin optimistisesti puhuttiin kuinka kesään tai vähintään syksyyn mennessä korona oltaisiin päihitetty. Uusi normaali ei olisikaan uusi normaali, vaan korona menisi ohitse. Toisin kävi. Nostettiinko laajemmat rajoitukset liian aikaiseen? Tuudittuivatko ihmiset turvallisuuden tunteeseen joka nousi tilanteen hetkellisestä paranemisesta, jatkaen elämäänsä siitä mihin se jäi kesken? The Big Short vakuutti minut tästä, sillä se on ihmisluonnolle ominaista. Kaverini pohti että tulevatkohan kasvomaskit jäämään kotimaiseen katukuvaan samalla lailla miten ne ovat osa Kiinan ja muiden Itä-Aasian maiden katukuvaan. Tämä tuntuu todennäköisemmältä nyt kuin vuosi sitten. Korona ei tule ehkä kokonaan katoamaan mihinkään, taudit eivät tee niin. Rokotusten ansiosta ihmisten vastustuskyky siihen tekee elämästä helpompaa, mutta pahoin pelkään että ei tilanne enään palaa entiseen. Olemme ylittäneet reunan uuteen normaaliin, ja kuten monet tutkijat pelkäävät, tämä on vasta alkua uusien pandemioiden alkaessa levitä kiitos ilmastonmuutoksen. On outoa ajatella, miten vuosi takaperin niinkin yksinkertainen idea kuin baariin meneminen tuntui arkiselta ja normaalilta, ja nyt se tuntuu riskiltä ja ylettömyydeltä, johon nyt ei ole varaa. Puhumattakaan isojen syntymäpäiväjuhlien järjestämisestä.




Katsoin syksyllä lopulta The Contagionin. Se on erinomainen elokuva, ja ymmärrän täysin miksi se oli niin suuressa suosiossa koronan kolkutellessa ovella. The Contagion kuvastaa viruksen leviämistä ja reaktioita siihen erinomaisesti, peilaten monellakin tapaa todellisuutta: ruuhkautuvat terveyskeskukset, joukkohaudat, opportunistiset onnenonkijat hyötymässä sairaudesta, epäusko tilanteesta ja hiljentyvät kadut. Toki The Contagion otti myös elokuvallisia vapauksia; tauti leviää niin nopeasti ja etenee aggressiivisesti, että todellisuudessä sen eristäminen ja tukehduttaminen olisi ollut helpompaa kuin koronan kanssa. Samoin elokuvassa esitetty versio ihmisten reaktiosta ei vastannut täysin todellisuutta. The Contagionin pandemia johtaa laajamittaiseen ryöstelyyn ja sekasortoon. Elokuva ei kuvaa ihmisiä tuomassa toisille ruokaa, olivat he sitten tuttuja tai tuntemattomia, ei sairaalahenkilökunnan henkilökohtaisia uhrauksia saatikka solidaarisuutta ja tukea jota he ovat saaneet. The Contagion kuvaa hyvin pandemioiden epädramaattisuutta ja miten se leviää, mutta lopulta se on vain elokuva. Todellisuus on aina moniulotteisempaa ja lopulta positiivisempaa. Tähän vuoteen on mahtunut paljon. Australian ruohikkopalot uhkasivat monien ihmisten lisäksi kokonaisten eläinlajien olemassoloa. Black Lives Matter -mielenosoitukset Yhdysvalloissa alkoivat uudelleen keväällä ja jatkuivat pidempään kuin siitä jaksettiin uutisoida, ja poliisiväkivalta oli vahvassa syynissä myös Yhdysvaltojen ulkopuolella, kuten esimerkiksi Elokapina -liikkeen mielenosoittajien mielivaltaisessa sumuttamisessa Helsingissä. Beirutin räjähdys herätti huomiota laajalti, luoden uutta turvattomuutta valmiiksi epävakaalle alueelle. Donald Trump hävisi vaalit, ja hänen pieni vallankumousyrityksensä Tammikuussa oli pelottavaa esimakua äärioikeiston aktiivisesta aggressiosta. Kaiken tämän keskellä on kuitenkin myös nähtävissä toivon pilkahduksia. Aina suuren surun ja katastrofin kohdalla näkyy niitä, jotka juoksevat kohti vaaraa. Ne jotka elävät vaikeiden aikojen läpi näkevät myös aina suurta sankaruutta ja tahtoa tehdä hyvää, sillä se on meille luontaista. 

"The vast majority stand against the darkness, like white bloodcells attacking the virus...We would not be here if humanity were inherently evil, we would have eaten each other long time ago. So when you spot violence, or bigotry, or intolerance or any garden-variety hatred, just look it into eye and say:

Good outnumber you, and we always will."  - Patton Oswalt. 

En tiedä mitä vuosi 2021 tuo eteemme. Osa asioista on parantumaan päin, osa jatkuu samana paskana eteenpäin. Tärkeää on se, että me emme lopeta kulkemista eteenpäin, kaikesta huolimatta.






Aasa T
 
 

Koronavuosi and beyond

Hei, pitkästä aikaa täällä taas. Pitkästä puheen ollen: Vuosi 2020, puhutaanpa siitä vähän. SV: Korona, kuolema, alkoholi, masennus, dysfori...