Ikuinen vappu

Ehkä eniten nykytilanteessamme inhoan sitä, miten se on vienyt minulta tavan unohtaa sen olemassaolon hetkeksi.

Kiitos koronavirus- epidemian, olen joutunut lopettamaan monia asioita, joita en edes tehnyt alunperinkään niin usein. En ole käynyt syömässä kotini ulkopuolella kohta kahteen kuukauteen. Ei sushia seisovasta pöydästä, jossa saisin ottaa niin monta annosta rapu-nigirejä kuin sieluni sietää. Ei istuskelua kirjastossa tuntikaupalla, ei juhlia ystävien luona Porissa tai Helsingissä josta en jälkikäteen muistaisi muuta kuin naurun äänet, sekä aamulla odottavan krapulan joka irrotaisi tapetit seinästä ja värit kumiankoista. Kyllä, olemme tulleet siihen pisteeseen että minä ikävöin krapulaa. Monet näistä ovat pieniä asioita sinänsä; söin yleensä sushia kerran kuussa, tällaisia juhlia oli ehkä yksi parissa kuukaudessa, yleensä syntymäpäivien tai juhlapyhien ympärillä ja kirjastossakin olisin voinut käydä useammin. Mutta minulle nämä eivät olleet vain ruokailua tai ylenpalttista juomista, vaan rituaaleja joita käytin rentoutumiseen.

Puhuin edellisessä tekstissä jo rentoutumisesta, ja miten se on minulle vaikeaa. Olen luonnostani levoton, vaikka näyttäisinkin rauhalliselta. Olen käyttänyt vuosia leppoisen ja rauhallisen imagon luomiseen, koska ehkä siten voisin olla itsekkin tyyni. Osittain tämä on toiminutkin; ainakin se on auttanut minua hankkimaan ystäviä ja saamaan leppoisen kaverin maineen. Mutta tämä perustuu siihen, että saan tapoja rauhoittaa ahdistustani ja levottomuuttani. Termi anxious on loistava kuvaamaan alituista olotilaani, eikä suomen kielestä oikein löydy yhtä hyvää sanaa kuvaamaan sitä. Olen stressaaja, jota häiritsee se jos aikataulut eivät pidä ja jonka täytyy suunnitella valmiiksi minuuttiaikataulu voidakseni matkustaa julkisilla liikkennevälineillä vieraassa kaupungissa. Tämän takia olin myös taipuvainen ajautumaan tapahtumajärjestämisen puolelle; tykkään suunnittella asioita etukäteen ja järjestellä asioita, ja nähdä sitten lopputulokseni. Samalla se oli äärimmäisen stressaavaa, joten voitte ehkä nähdä ettei tämä ollut terveellinen kombinaatio. Ja jos minulla ei ole mitään tekemistä, alan stressaamaan...no, itseäni. Yksinäisyyttä, tulevaisuutta, opiskelumenestystä, kuralla olevaa talouttani, kirjoittamista- kaikkea. 

Mutta oli yksi aika vuodesta jolloin minun ei tarvinnut stressata mitään. Puhun tietenkin vapusta. Minulle vappu merkitsee täydellistä vuoden nollaamista. Osa käyttää joulun pyhiä ja uutta vuotta tähän, mutta minulle ne edustavat vain ylimääräistä stressiä, vaikka joulusta silti pidänkin. Mutta vappu? Vappuna ei ole mitään velvoitteita, ei pakotettua iloisuutta tai (liiallista) kaupallisuutta. Vappuna vain juhlitaan. Pahamainen opiskelijoiden wappu on, ja sanon tämän ilman sarkasmin häivää, ihmisen parasta aikaa, ainakin minulle. Wappu merkitsi ystävien kanssa yhdessäoloa, juomista ja bilettämistä. Ei opiskelustressiä, ei kelastressiä tai oman itseni kanssa painiskelua. Wappuna sain unohtaa tuon kaiken. Jopa silloin kun toimin kahtena vuotena Porin kunniakkaan wappusafarin matkanjohtajana, olin vapaa huolista. Wappusafari oli upeaa; bussilastillinen humalaisia porilaisia opiskelijoita kiertämässä Satakunnan baareja aina Luvialta Raumalle ja Harjavallasta Ulvilaan, juomassa ja laulamassa koko pitkän päivän (tiedän, kuvailin juuri jonkun toisen ihmisen helvetin, tervetuloa minun elämääni). Sitä seurasi wappumatinea, karhun lakitus ja opiskelijatalo Saikun takapihalla juhlinta aamuyöhön saakka. Minulla on paljon upeita muistoja wapusta; se kun kännissä pudotin kännykkäni mereen, kun ystäväni Juha (nimi muutettu) kahlasi samaisen meren rannalla haalarit viittanaan ja eeppinen baarikierros Tallinan yössä vaihto-oppilaiden kanssa. Odotan wappua joka vuosi, koska silloin olen monta päivää putkeen onnellinen. 

Ja tänä vuonna sitä ei ole. 

Kuten niin monet tapahtumat, myös perinteinen opiskelijawappu on peruttu. Tämä olisi ollut ensimmäinen wappuni jonka olisin viettänyt ainakin osittain Turussa. Ajattelin osallistua TYYn vappupiknikille ja puhuimme Porin opiskelijakaverien kanssa oman wappusafarin järjestämisestä tilataksilla. Sen sijaan vietän wappuni istuen kotona, yksin, juoden simaa ja katsoen elokuvia. 

"Mutta Aasa", te sanotte, "kyllähän meillä on wappu, virtuaalivappu! Maanantaina olisi ollut zoomin kautta skumppajoogaa, ja viikolla on vaikka mitä etäyhteyksien kautta tapahtuvaa hauskaa!"

Ja minä rakastan teitä kaikkia, mutta ei. Se ei ole millään tasolla sama asia. Toki, etäyhteyksien välillä on oikein kiva jutustella, ja pääsiäisenä osallistuin ns. etäpämpeille, joka oli oikein mukavaa, mutta wappu on niin paljon enemmän kuin vain skumpan juomista toisen ihmisen katsellessa sitä. Se on sitäkin, mutta se on myös ulkonaolemista, kun viileän kevään ja alkavan kesän väli on vielä häilyvä. Se on musiikin kuuntelemista, varsinkin sellaisen musiikin jota et normaalisti kuuntelisi mutta hei, tässä pärinässä kaikki kuulostaa hyvältä. Se on opiskelijatalo Saikun likaisilla portailla notkumista olutta siemaillen, se on saunassa- voi hyvä luoja kuinka minulla on ikävä saunomista - istumista ja sillin syömistä ruisleivän kanssa pienessä tihkusateessa. Ja jokaisen wappua juhlivan henkilön wappu on erilainen, mutta siihen liittyy aina vahvoja tunnesiteitä rituaaleihin ja traditoihin sekä paikkakokemuksiin. Se muodostuu kokemuksista, ihmisistä joiden kanssa vietät ne ja hetkestä ajassa, jolloin sinun ei tarvitse miettiä mitään muuta. Minun ei tarvinnut miettiä mitään muuta, kaikkein vähiten itseäni. Korona on vahvistanut minulle sen, että pohjimmiltani olen ekstrovertti. Nautin ihmisten seurasta ja juhlimisesta. Haluaisin nyt palata vuoden ajassa taaksepäin, ja nauttia viime vuoden wapusta entistä enemmän. Järjestäisin samalla omia juhlia paljon enemmän tämän ennakkotiedon varjolla.

Minä tiedän miltä tämä näyttää; "vohhoi ja byhyy, opiskelija ei saa ryypätä ja rellestää, onpa ihan vitun surullista. Ihmisillä on oikeita ongelmia, ja sinun hedonistiset halusi ovat vain pisara valtameressä." Ja tämä on ihan totta. Tämä on pohjimmiltaan halua käyttää nestemäistä huumausainetta ja juhlinnan tuomaa euforiaa peittämään jotain, johon varmaan kannattaisi hankkia kunnon apua. Eikä minulla ole oikeastaan mitään vasta-argumenttia tähän, muuta kuin "pienetkin asiat voivat olla surullisia." Vapun puute tekee minusta surullisen ja yksinäisen, eikä siihen ole mitään ratkaisua. Ulkoinen muutos tuppaa olemaan sellaista, tahdotonta ja agendatonta. Epidemia ei tee tätä vittuillakseen minulle, eikä hallituksen rajoitukset ole olemassa mistään muusta kuin kauheasta pakollisuudesta. Kukaan ei voi tälle mitään, eikä minkäänlainen määrä valittamista ja murehtimista tuo wappua maagisesti takaisin. Ainoa asia mitä voi tehdä on toivoa, että vuoden kuluttua tilanne on toinen, ja voimme silloin vetää haalarit jalkaamme ja unohtaa itsemme hetkeksi. 

Safari-isännät Kulttuurijohtaja ja Aasa T droppaamassa kevään 2019 kuuminta shittiä

Aasa T

Kuvat: Pointer Ry/Aasa T

Never stop the madness ja kohta vedetään taas

Lyhyesti sanottuna, tarvitsin jotain johon kirjoittaa jostain muusta kuin popkulttuuri-jutuista.

Mainitsin taannoin twitterissä, että tuntuu etten voin rentoutua asioiden ääressä, joiden pitäisi teknisesti rentouttaa minua. 2020 on kaikin puolin ollut hyvin stressaavaa aikaa ilmeisistä syistä, mutta yksi sen ehdottomimpia kärkiä oli veljeni häät, jossa olin bestmanina. En tiedä miten ihmiset yleensä kokevat häät, mutta minulle se oli jatkuvaa kellon tarkkailua. En pystynyt juuri koko päivänä vain istumaan ja rentoutumaan kunnolla, kun aivoni kävivät ylikierroksilla; onko ohjelmat aikataulussa, tietääkö keittiö venytyksestä vai olemmeko liian ajoissa, kauanko näitä piirakoita pitää uunissa lämmittää, mitä pitää tehdä seuraavaksi, muistanko kaiken, ehdinkö huomenna siivoamaan juhlapaikkaa haluttuun kellonaikaan ja niin pois päin. Kyseessä on osittain jäänne niiltä ajoilta, kun järjestin tapahtumia ainejärjestön hallituksessa ja Tampere Kupliissa. Vipu nimeltä "ohjelmanjärjestäjä" on päässäni jumittunut päälle. Sama pätee vipuja "päätoimittaja" ja "kriitikko."

Osalle tämä on tuttu tunne, varsinkin niille jotka ovat töissä luovilla aloilla. En voi rehellisesti sanoa, että kritiikki olisi minulle työtä, enemmän ylikunnianhimoista harrastamista, mutta se vaikuttaa siihen, miten kulutan taidetta. En yleensä pidä termistä "kuluttaja" kun puhun elokuvista, sarjakuvista tai videopeleistä, mutta tässä yhteydessä se tuntuu sopivalta. Kulutan taidetta, en nautiskele siitä. Osaa teistä voi tämä tunnustus hämmentää, ainakin suhteessa siihen miten paljon kirjoitan minua kiehtovista elokuvista tai sarjakuvista, mutta nämä ovat loppujen lopuksi vain väläyksiä tutkassa. Ne ovat helmiä kulutetun taiteen seassa, niitä jotka nousevat jotenkin kaiken muun yläpuolelle. Samalla jumitun rutiineihin; kun mietin että mitä katsoisin kun syön päiväruokaa tai tuhoan sipsipussin sisältöä, valitsen usein elokuvan jonka olen nähnyt ja tiedän olevan vähintään "viihdyttävä". Sitten se pyörii siinä, samalla kun selaan kännykkää tai nettiä. Miksi se on edes pyörimässä? Taustamölynä, kaiketi.

Tähän on tietysti vaikuttanut myös tilanne jossa elämme. Koronaviruksen vuoksi olen monien muiden tapaan eristäytynyt (entistä enemmän) kotiini, ja koittanut löytää jonkinlaista turvaa arkisista rutiineista. Herää, syö banaanijugurtti aamupalaksi, istu koneen ääressä ja tuijota internetin mustaan kuiluun. Iltapäivällä syön päivällisen, ja samalla katson elokuvan. Sitten illalla ehkä maalaan miniatyyrejä tai kirjoitan jotain, tai katson televisiosarjoja. Koitin aluksi pitää kirjaa elokuvista letterbox- sivustolla, mutta pian sekin unohtui, ja en enään muista mitä katsoin minäkin päivänä. Eilen katsoin Stan & Ollie- elokuvan, josta pidin paljon kun näin sen ensimmäisen kerran. Nyt se ikäänkuin lipui taustalla ohitse, kun söin ranskanperunoita, tarkistin toisen blogini lukijamääriä ja mietin simantekoa. Rakenteet jotka kasasin itselleni varhaisessa vaiheessa turvaverkoksi ahdistusta ja mökkihöperöitymistä vastaan ovat muuttuneet...joksikin. En kutsu niitä kahleiksi, mutta niiden myötä on kasvanut tunne siitä, että tapani nauttia taiteesta on muuttumassa, ja en pidä siitä. Tarvitsen muutosta, mutta haluan itse hallita sitä. Juuri nyt se ei vain ole mahdollista.

Kammoksun sitä hetkeä, kun joku keksisi kysyä minulta "miksi perustin Suomi-Rivendell-Asgardin?", koska en oikeasti enään edes muista. 2012 minä olin hyvin erillainen ihminen, ja en oikeasti muista lainkaan tilannetta missä tein päätöksen tai mitä minä edes halusin siltä silloin. Myöhemmin olen järkeillyt että ehkä vain halusin sitä mitä haluan nytkin, alusta jolle kirjoittaa ajatuksia päästäni. Olen tasaisin väliajoin huolestunut siitä, kuinka huonosti muistan asioita joiden pitäisi olla merkittäviä minulle. Suomi-Rivendell-Asgard on jotain josta olen aidosti ylpeä, mikä on minulle harvinaista. Se on saanut pienen ja uskollisen lukijakunnan ja olen kirjoittanut sinne tekstejä joihin itsekkin palaan silloin tällöin, ja ne inspiroivat minua jatkamaan. Mutta samalla siitä on tullut työtä- tunnen olevani velvoitettu tuottamaan sinne materiaalia, joka on tehnyt siitä työnomaista. Varsinkin nyt, kun elokuvien ensi-illat ovat käytännössä loppuneet kokonaan, mietin koko ajan että millä täytän sen jättämiä aukkoja. Samalla omat periaatteni ja odotukseni blogia kohtaan estävät minua vain tekemästä arvioita mistä tahansa sarjasta tai elokuvasta joka netflixiin tai muihin suoratoistopalveluihin putkahtaa. Vaadin itseltäni enemmän kuin ennen, koska en halua petää lukijoita millään turhanpäiväisellä tai jollain, josta en itse välitä. Samaan aikaan pääni on täynnä ajatuksia ja tunteita, joita ei pysty sovittamaan S-R-A:n "brändiin", tai ainakin niiden julkaiseminen sielä tuntuisi banaalilta.

Joten tässä sitä ollaan. Tarvitsin alustan kirjoittamiselle, joka ei ole sidottu kuluttamiini medioihin, ja jonka takana ei tarvitse olla 18 h televisiosarjan katsomista tai puolituntemattomien scifileffojen analysointia. Tätä ei olla sidottu mihinkään muuhun kuin omiin fiiliksiini. Millaista sisältöä on odotettavissa? Luultavasti hyvin paljon tämän tekstin kaltaisia jaaritteluja ja sanaoksennuksia. Pidän tätä terapiana itselleni, osittain. En sido sitä mihinkään aikatauluun ja koitan parhaani mukaan olla tarkastamatta lukijastatistiikkoja tai miettiä onko tämä nyt hyvä teksti vai ei. Ja mitä tulee popkulttuuriin, niin olen aika varma että nekin valuvat tänne omalla tavallaan, kuten oma elämäni valui Steven Universe Future- tekstiini. Itseasiassa Steven Universe on jotain josta minun tekisi mieli puhua enemmän henkilökohtaisesta ja ei-analyyttisestä asemasta, lähinnä siitä mitä se on merkinnyt minulle eristäytymisen aikana. Mutta koitan pitää S-R-A:n ja tämän blogin erossa toisistaan, niin pitkälle kuin se on vain mahdollista.

Lopuksi:

Miksi blogin nimi on tuo mitä ihmettä Aasa selitä

Olen aina ollut huono keksimään nimiä itse. Olen todella hyvä varastamaan niitä muilta, ja sitten muuttamaan ne omiin tarkoituksiini. Syytän roolipelejä tästä, eräskin hahmoni oli nimeltään Ocham ja hän kantoi mukanaan partaveistä. Nokkelaa, eikös vain? Mutta nyt halusin antaa nimeksi jotain, jotka en sitoisi mitenkään johonkin mediatuotteeseen tai jota en varastaisi härskisti keneltäkään muulta. Tuo fraasi, bussimatkalla kuuhun, tuli mieleeni kun istuin illalla parvekkeella kuukausi takaperin erityisen pahan yksinäisyysahdistuksen keskellä. Halusin enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä hypätä bussiin ja ajaa Poriin tai Helsinkiin, jossa opiskelijakaverini pääasiallisesti asuvat. Halusin olla ihmisten kanssa, varsinkin niiden joita olen laiminlyönyt Turkuun muuttoni jälkeen. Samalla katselin taivaalla möllöttävää täysikuuta, ja mietin että kuinka Pori tuntuu juuri nyt yhtä kaukaiselta. Yhtä hyvin voisin mennä bussilla kuuhun. Samalla bussimatkat olivat niitä kohtia arjessani, jolloin tyhjensin päätäni matkustuksen monotonisessa zenissä, mikä tuntuu sopivalta blogin sisällön suhteen.

Nyt joku tulee ihan varmasti kertomaan minulle kuinka tämä sanapari on käytetty täällä ja osa jotain laulua ja alitajuntaisesti otin sen käyttööni. Kiitos vaan. 

Aasa T