Mainitsin taannoin twitterissä, että tuntuu etten voin rentoutua asioiden ääressä, joiden pitäisi teknisesti rentouttaa minua. 2020 on kaikin puolin ollut hyvin stressaavaa aikaa ilmeisistä syistä, mutta yksi sen ehdottomimpia kärkiä oli veljeni häät, jossa olin bestmanina. En tiedä miten ihmiset yleensä kokevat häät, mutta minulle se oli jatkuvaa kellon tarkkailua. En pystynyt juuri koko päivänä vain istumaan ja rentoutumaan kunnolla, kun aivoni kävivät ylikierroksilla; onko ohjelmat aikataulussa, tietääkö keittiö venytyksestä vai olemmeko liian ajoissa, kauanko näitä piirakoita pitää uunissa lämmittää, mitä pitää tehdä seuraavaksi, muistanko kaiken, ehdinkö huomenna siivoamaan juhlapaikkaa haluttuun kellonaikaan ja niin pois päin. Kyseessä on osittain jäänne niiltä ajoilta, kun järjestin tapahtumia ainejärjestön hallituksessa ja Tampere Kupliissa. Vipu nimeltä "ohjelmanjärjestäjä" on päässäni jumittunut päälle. Sama pätee vipuja "päätoimittaja" ja "kriitikko."
Osalle tämä on tuttu tunne, varsinkin niille jotka ovat töissä luovilla aloilla. En voi rehellisesti sanoa, että kritiikki olisi minulle työtä, enemmän ylikunnianhimoista harrastamista, mutta se vaikuttaa siihen, miten kulutan taidetta. En yleensä pidä termistä "kuluttaja" kun puhun elokuvista, sarjakuvista tai videopeleistä, mutta tässä yhteydessä se tuntuu sopivalta. Kulutan taidetta, en nautiskele siitä. Osaa teistä voi tämä tunnustus hämmentää, ainakin suhteessa siihen miten paljon kirjoitan minua kiehtovista elokuvista tai sarjakuvista, mutta nämä ovat loppujen lopuksi vain väläyksiä tutkassa. Ne ovat helmiä kulutetun taiteen seassa, niitä jotka nousevat jotenkin kaiken muun yläpuolelle. Samalla jumitun rutiineihin; kun mietin että mitä katsoisin kun syön päiväruokaa tai tuhoan sipsipussin sisältöä, valitsen usein elokuvan jonka olen nähnyt ja tiedän olevan vähintään "viihdyttävä". Sitten se pyörii siinä, samalla kun selaan kännykkää tai nettiä. Miksi se on edes pyörimässä? Taustamölynä, kaiketi.
Tähän on tietysti vaikuttanut myös tilanne jossa elämme. Koronaviruksen vuoksi olen monien muiden tapaan eristäytynyt (entistä enemmän) kotiini, ja koittanut löytää jonkinlaista turvaa arkisista rutiineista. Herää, syö banaanijugurtti aamupalaksi, istu koneen ääressä ja tuijota internetin mustaan kuiluun. Iltapäivällä syön päivällisen, ja samalla katson elokuvan. Sitten illalla ehkä maalaan miniatyyrejä tai kirjoitan jotain, tai katson televisiosarjoja. Koitin aluksi pitää kirjaa elokuvista letterbox- sivustolla, mutta pian sekin unohtui, ja en enään muista mitä katsoin minäkin päivänä. Eilen katsoin Stan & Ollie- elokuvan, josta pidin paljon kun näin sen ensimmäisen kerran. Nyt se ikäänkuin lipui taustalla ohitse, kun söin ranskanperunoita, tarkistin toisen blogini lukijamääriä ja mietin simantekoa. Rakenteet jotka kasasin itselleni varhaisessa vaiheessa turvaverkoksi ahdistusta ja mökkihöperöitymistä vastaan ovat muuttuneet...joksikin. En kutsu niitä kahleiksi, mutta niiden myötä on kasvanut tunne siitä, että tapani nauttia taiteesta on muuttumassa, ja en pidä siitä. Tarvitsen muutosta, mutta haluan itse hallita sitä. Juuri nyt se ei vain ole mahdollista.
Kammoksun sitä hetkeä, kun joku keksisi kysyä minulta "miksi perustin Suomi-Rivendell-Asgardin?", koska en oikeasti enään edes muista. 2012 minä olin hyvin erillainen ihminen, ja en oikeasti muista lainkaan tilannetta missä tein päätöksen tai mitä minä edes halusin siltä silloin. Myöhemmin olen järkeillyt että ehkä vain halusin sitä mitä haluan nytkin, alusta jolle kirjoittaa ajatuksia päästäni. Olen tasaisin väliajoin huolestunut siitä, kuinka huonosti muistan asioita joiden pitäisi olla merkittäviä minulle. Suomi-Rivendell-Asgard on jotain josta olen aidosti ylpeä, mikä on minulle harvinaista. Se on saanut pienen ja uskollisen lukijakunnan ja olen kirjoittanut sinne tekstejä joihin itsekkin palaan silloin tällöin, ja ne inspiroivat minua jatkamaan. Mutta samalla siitä on tullut työtä- tunnen olevani velvoitettu tuottamaan sinne materiaalia, joka on tehnyt siitä työnomaista. Varsinkin nyt, kun elokuvien ensi-illat ovat käytännössä loppuneet kokonaan, mietin koko ajan että millä täytän sen jättämiä aukkoja. Samalla omat periaatteni ja odotukseni blogia kohtaan estävät minua vain tekemästä arvioita mistä tahansa sarjasta tai elokuvasta joka netflixiin tai muihin suoratoistopalveluihin putkahtaa. Vaadin itseltäni enemmän kuin ennen, koska en halua petää lukijoita millään turhanpäiväisellä tai jollain, josta en itse välitä. Samaan aikaan pääni on täynnä ajatuksia ja tunteita, joita ei pysty sovittamaan S-R-A:n "brändiin", tai ainakin niiden julkaiseminen sielä tuntuisi banaalilta.
Joten tässä sitä ollaan. Tarvitsin alustan kirjoittamiselle, joka ei ole sidottu kuluttamiini medioihin, ja jonka takana ei tarvitse olla 18 h televisiosarjan katsomista tai puolituntemattomien scifileffojen analysointia. Tätä ei olla sidottu mihinkään muuhun kuin omiin fiiliksiini. Millaista sisältöä on odotettavissa? Luultavasti hyvin paljon tämän tekstin kaltaisia jaaritteluja ja sanaoksennuksia. Pidän tätä terapiana itselleni, osittain. En sido sitä mihinkään aikatauluun ja koitan parhaani mukaan olla tarkastamatta lukijastatistiikkoja tai miettiä onko tämä nyt hyvä teksti vai ei. Ja mitä tulee popkulttuuriin, niin olen aika varma että nekin valuvat tänne omalla tavallaan, kuten oma elämäni valui Steven Universe Future- tekstiini. Itseasiassa Steven Universe on jotain josta minun tekisi mieli puhua enemmän henkilökohtaisesta ja ei-analyyttisestä asemasta, lähinnä siitä mitä se on merkinnyt minulle eristäytymisen aikana. Mutta koitan pitää S-R-A:n ja tämän blogin erossa toisistaan, niin pitkälle kuin se on vain mahdollista.
Lopuksi:
Miksi blogin nimi on tuo mitä ihmettä Aasa selitä
Olen aina ollut huono keksimään nimiä itse. Olen todella hyvä varastamaan niitä muilta, ja sitten muuttamaan ne omiin tarkoituksiini. Syytän roolipelejä tästä, eräskin hahmoni oli nimeltään Ocham ja hän kantoi mukanaan partaveistä. Nokkelaa, eikös vain? Mutta nyt halusin antaa nimeksi jotain, jotka en sitoisi mitenkään johonkin mediatuotteeseen tai jota en varastaisi härskisti keneltäkään muulta. Tuo fraasi, bussimatkalla kuuhun, tuli mieleeni kun istuin illalla parvekkeella kuukausi takaperin erityisen pahan yksinäisyysahdistuksen keskellä. Halusin enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä hypätä bussiin ja ajaa Poriin tai Helsinkiin, jossa opiskelijakaverini pääasiallisesti asuvat. Halusin olla ihmisten kanssa, varsinkin niiden joita olen laiminlyönyt Turkuun muuttoni jälkeen. Samalla katselin taivaalla möllöttävää täysikuuta, ja mietin että kuinka Pori tuntuu juuri nyt yhtä kaukaiselta. Yhtä hyvin voisin mennä bussilla kuuhun. Samalla bussimatkat olivat niitä kohtia arjessani, jolloin tyhjensin päätäni matkustuksen monotonisessa zenissä, mikä tuntuu sopivalta blogin sisällön suhteen.
Nyt joku tulee ihan varmasti kertomaan minulle kuinka tämä sanapari on käytetty täällä ja osa jotain laulua ja alitajuntaisesti otin sen käyttööni. Kiitos vaan.
Aasa T
No comments:
Post a Comment