Toinen Blogi: Ikuinen vappu

Ehkä eniten nykytilanteessamme inhoan sitä, miten se on vienyt minulta tavan unohtaa sen olemassaolon hetkeksi.

Kiitos koronavirus- epidemian, olen joutunut lopettamaan monia asioita, joita en edes tehnyt alunperinkään niin usein. En ole käynyt syömässä kotini ulkopuolella kohta kahteen kuukauteen. Ei sushia seisovasta pöydästä, jossa saisin ottaa niin monta annosta rapu-nigirejä kuin sieluni sietää. Ei istuskelua kirjastossa tuntikaupalla, ei juhlia ystävien luona Porissa tai Helsingissä josta en jälkikäteen muistaisi muuta kuin naurun äänet, sekä aamulla odottavan krapulan joka irrotaisi tapetit seinästä ja värit kumiankoista. Kyllä, olemme tulleet siihen pisteeseen että minä ikävöin krapulaa. Monet näistä ovat pieniä asioita sinänsä; söin yleensä sushia kerran kuussa, tällaisia juhlia oli ehkä yksi parissa kuukaudessa, yleensä syntymäpäivien tai juhlapyhien ympärillä ja kirjastossakin olisin voinut käydä useammin. Mutta minulle nämä eivät olleet vain ruokailua tai ylenpalttista juomista, vaan rituaaleja joita käytin rentoutumiseen.

Puhuin edellisessä tekstissä jo rentoutumisesta, ja miten se on minulle vaikeaa. Olen luonnostani levoton, vaikka näyttäisinkin rauhalliselta. Olen käyttänyt vuosia leppoisen ja rauhallisen imagon luomiseen, koska ehkä siten voisin olla itsekkin tyyni. Osittain tämä on toiminutkin; ainakin se on auttanut minua hankkimaan ystäviä ja saamaan leppoisen kaverin maineen. Mutta tämä perustuu siihen, että saan tapoja rauhoittaa ahdistustani ja levottomuuttani. Termi anxious on loistava kuvaamaan alituista olotilaani, eikä suomen kielestä oikein löydy yhtä hyvää sanaa kuvaamaan sitä. Olen stressaaja, jota häiritsee se jos aikataulut eivät pidä ja jonka täytyy suunnitella valmiiksi minuuttiaikataulu voidakseni matkustaa julkisilla liikkennevälineillä vieraassa kaupungissa. Tämän takia olin myös taipuvainen ajautumaan tapahtumajärjestämisen puolelle; tykkään suunnittella asioita etukäteen ja järjestellä asioita, ja nähdä sitten lopputulokseni. Samalla se oli äärimmäisen stressaavaa, joten voitte ehkä nähdä ettei tämä ollut terveellinen kombinaatio. Ja jos minulla ei ole mitään tekemistä, alan stressaamaan...no, itseäni. Yksinäisyyttä, tulevaisuutta, opiskelumenestystä, kuralla olevaa talouttani, kirjoittamista- kaikkea.

Mutta oli yksi aika vuodesta jolloin minun ei tarvinnut stressata mitään. Puhun tietenkin vapusta. Minulle vappu merkitsee täydellistä vuoden nollaamista. Osa käyttää joulun pyhiä ja uutta vuotta tähän, mutta minulle ne edustavat vain ylimääräistä stressiä, vaikka joulusta silti pidänkin. Mutta vappu? Vappuna ei ole mitään velvoitteita, ei pakotettua iloisuutta tai (liiallista) kaupallisuutta. Vappuna vain juhlitaan. Pahamainen opiskelijoiden wappu on, ja sanon tämän ilman sarkasmin häivää, ihmisen parasta aikaa, ainakin minulle. Wappu merkitsi ystävien kanssa yhdessäoloa, juomista ja bilettämistä. Ei opiskelustressiä, ei kelastressiä tai oman itseni kanssa painiskelua. Wappuna sain unohtaa tuon kaiken. Jopa silloin kun toimin kahtena vuotena Porin kunniakkaan wappusafarin matkanjohtajana, olin vapaa huolista. Wappusafari oli upeaa; bussilastillinen humalaisia porilaisia opiskelijoita kiertämässä Satakunnan baareja aina Luvialta Raumalle ja Harjavallasta Ulvilaan, juomassa ja laulamassa koko pitkän päivän (tiedän, kuvailin juuri jonkun toisen ihmisen helvetin, tervetuloa minun elämääni). Sitä seurasi wappumatinea, karhun lakitus ja opiskelijatalo Saikun takapihalla juhlinta aamuyöhön saakka. Minulla on paljon upeita muistoja wapusta; se kun kännissä pudotin kännykkäni mereen, kun ystäväni Juha (nimi muutettu) kahlasi samaisen meren rannalla haalarit viittanaan ja eeppinen baarikierros Tallinan yössä vaihto-oppilaiden kanssa. Odotan wappua joka vuosi, koska silloin olen monta päivää putkeen onnellinen.

Ja tänä vuonna sitä ei ole.

Kuten niin monet tapahtumat, myös perinteinen opiskelijawappu on peruttu. Tämä olisi ollut ensimmäinen wappuni jonka olisin viettänyt ainakin osittain Turussa. Ajattelin osallistua TYYn vappupiknikille ja puhuimme Porin opiskelijakaverien kanssa oman wappusafarin järjestämisestä tilataksilla. Sen sijaan vietän wappuni istuen kotona, yksin, juoden simaa ja katsoen elokuvia.

"Mutta Aasa", te sanotte, "kyllähän meillä on wappu, virtuaalivappu! Maanantaina olisi ollut zoomin kautta skumppajoogaa, ja viikolla on vaikka mitä etäyhteyksien kautta tapahtuvaa hauskaa!"

Ja minä rakastan teitä kaikkia, mutta ei. Se ei ole millään tasolla sama asia. Toki, etäyhteyksien välillä on oikein kiva jutustella, ja pääsiäisenä osallistuin ns. etäpämpeille, joka oli oikein mukavaa, mutta wappu on niin paljon enemmän kuin vain skumpan juomista toisen ihmisen katsellessa sitä. Se on sitäkin, mutta se on myös ulkonaolemista, kun viileän kevään ja alkavan kesän väli on vielä häilyvä. Se on musiikin kuuntelemista, varsinkin sellaisen musiikin jota et normaalisti kuuntelisi mutta hei, tässä pärinässä kaikki kuulostaa hyvältä. Se on opiskelijatalo Saikun likaisilla portailla notkumista olutta siemaillen, se on saunassa- voi hyvä luoja kuinka minulla on ikävä saunomista - istumista ja sillin syömistä ruisleivän kanssa pienessä tihkusateessa. Ja jokaisen wappua juhlivan henkilön wappu on erilainen, mutta siihen liittyy aina vahvoja tunnesiteitä rituaaleihin ja traditoihin sekä paikkakokemuksiin. Se muodostuu kokemuksista, ihmisistä joiden kanssa vietät ne ja hetkestä ajassa, jolloin sinun ei tarvitse miettiä mitään muuta. Minun ei tarvinnut miettiä mitään muuta, kaikkein vähiten itseäni. Korona on vahvistanut minulle sen, että pohjimmiltani olen ekstrovertti. Nautin ihmisten seurasta ja juhlimisesta. Haluaisin nyt palata vuoden ajassa taaksepäin, ja nauttia viime vuoden wapusta entistä enemmän. Järjestäisin samalla omia juhlia paljon enemmän tämän ennakkotiedon varjolla.

Minä tiedän miltä tämä näyttää; "vohhoi ja byhyy, opiskelija ei saa ryypätä ja rellestää, onpa ihan vitun surullista. Ihmisillä on oikeita ongelmia, ja sinun hedonistiset halusi ovat vain pisara valtameressä." Ja tämä on ihan totta. Tämä on pohjimmiltaan halua käyttää nestemäistä huumausainetta ja juhlinnan tuomaa euforiaa peittämään jotain, johon varmaan kannattaisi hankkia kunnon apua. Eikä minulla ole oikeastaan mitään vasta-argumenttia tähän, muuta kuin "pienetkin asiat voivat olla surullisia." Vapun puute tekee minusta surullisen ja yksinäisen, eikä siihen ole mitään ratkaisua. Ulkoinen muutos tuppaa olemaan sellaista, tahdotonta ja agendatonta. Epidemia ei tee tätä vittuillakseen minulle, eikä hallituksen rajoitukset ole olemassa mistään muusta kuin kauheasta pakollisuudesta. Kukaan ei voi tälle mitään, eikä minkäänlainen määrä valittamista ja murehtimista tuo wappua maagisesti takaisin. Ainoa asia mitä voi tehdä on toivoa, että vuoden kuluttua tilanne on toinen, ja voimme silloin vetää haalarit jalkaamme ja unohtaa itsemme hetkeksi.