Thursday, May 21, 2020

Kotona ruoka-aikaan

Monet asiat ovat minulle erittäin tärkeitä, mutta ruoka on minulle kaikki kaikessa.


Tämä blogi ei ole ollut kovinkaan piristävää luettavaa, mutta se on toisaalta kertonut paljon siitä missä mieleni on menossa näinä aikoina. Nyt kuitenkin haluan puhua suurilta osin positiivisesta asiasta elämässäni. Vaikka kaverini koittaa kaikin keinoin saada minua katsomaan Netflixin Last Dance- dokumenttisarjaa, aloin katsomaan uudestaan erästä toista Netflixin dokkaria, David Changin Ugly Delicious- sarjaa. Dokumentin fokus on erityisesti ruuan kulttuurisessa, sosiopoliittisessa ja historiallisessa merkityksessä ja miten ruokakulttuurit ympäri maailmaa kehittyvät ja muokkautuvat kontaktissa toistensa kanssa, eritysesti Yhdysvalloissa. Sitä katsellessa tulee myös aina nälkä, koska ruoka näyttää herkulliselta ja vaikka mukana on paljon ns. fine dining- ruokaa, on monet esillä olevat ruuat yksinkertaisia tehdä teoriassa. Se myös inspiroi kokeilemaan näiden ruokien tekemistä- ainakin veljeäni, jonka fried chicken- kokeilu oli kuulemma osittainen menestys. Mutta juurikin siinä käsiteltävä kulttuurikonteksti ja sarjassa esiintyvien kokkien ja ruokakriitikoiden oma "ruokahistoria" tekee siitä minulle erityisen sarjan. Samalla mietin myös omaa paikkaani näissä konteksteissa.

Oma ruokahistoriani on muodostunut kahden ison tekijäm haaraumassa; ekonomisen ja maantieteellisen. Nämä lienevät yleisimmät tekijät monilla, mutta lopputulos on aina hieman erilainen. Olen suomalainen, ja tarkemmin sanottuna hämäläinen. Sukuni on joko pirkanmaalta äitini puolelta tai pohjois-karjalasta isäni puolelta. Vanhempani ovat olleet ruoka-alalla töissä tavalla tai toisella lähes koko ikäni. Isäni oli lihakauppias, kunnes vanhempani perustivat pakari-ravintolan joka tarjosi myös pitopalveluja. Olen käytännössä katsoen siis kasvanut ruuan ympärillä. Ennen kuin mitään kahvilaa oli olemassakaan kävi perheeni kesäisin lähes viikottain paikallisella torilla myymässä tuoreita leivonnaisia; pullaa, sämpylöitä, pizzaa, kuivakakkuja, omenapiirakkaa ja karjalanpiirakoita. Ruokaa on siis käytännössä aina ollut kotona jossain muodossa. Viikonloppuisin oli tärkeää syödä jotain "hienoa" tai erilaista; usein tämä tarkoitti kanaa ja riisiä, perunoita ja pihvejä (jauhelihapihvit ja wienerleike yleisimmät) tai uuniperunoita. Me emme olleet varakas perhe millään tavalla, parhaimpinakin aikoina korkeintaan alempaa keskiluokkaa, mutta kotona tehtävästä ruuasta ei tingitty.

Kodin ulkopuolella syöminen oli olemassa käytännössä vain kahdessa muodossa; kouluruoka ja toisten kotona syötävä ruoka. Ulkona syöminen ravintolassa tai pikaruokapaikassa oli käytännössä olematonta. Joskus satunnaisesti saatettiin käydä McDonaldsissa jos olimme Tampereella käymässä, mutta se oli aikalailla siinä. Yksi syy on sijainnissa; asuimme maalla pienellä paikkakunnalla, ja kävelymatkan päässä ei ollut mitään muuta kuin peltoja ja navettoja. Toinen oli taas jälleen taloudellinen; oli halvempaa tehdä kotona ruokaa isolle perheelle kuin mennä ravintolaan tai edes pikaruokalaan. En edes muista tarkalleen koska ensimmäisen kerran söin pizzeria-pizzaa tai sushia, mutta siinä kesti luultavasti kauemmin keskiarvollisesti kuin monella muulla ikäluokassani. Vanhempani ovat myös sellaisia jotka eivät välittäneet pikaruuista tai oikeastaan mistään muusta kuin kototekoisesta ruuasta, ja se reflektoitui ruokakasvatukseeni. Ekonomia, maantiede ja kulttuuri; näistä muodostui minun paikkani ruokakulttuurin historiassa, ja se miten lähestyn arkista ruokailua, ruuantekoa ja ruuan arvostusta.

Tässä ympäristössä ei liene ihme, että tykkään ruuan tekemisestä ja erityisesti ruuan syömisestä, mutta olen myös onnistunut olemaan hyvän osan elämästäni ihan naurettavan kranttu. Sipulisilppua ruuassa? Ei kiitos, en syö. Lanttua? Mene pois. Maksaa? Persikoita? Tavataan Haagissa. Olen onnistunut pääsemään irti tästä, mutta se on samalla tehnyt minusta hieman mukavuudenhaluisen ruokani suhteen. Kun keksin jotain joka on hyvää, miksi haluaisin syödän mitään muuta? Miksi tehdä riskillä jotain joka ei ole hyvää kun voi varmasti tehdä jotain hyvää? Kotona teen kanakastiketta nuudeleilla tai makaronilla, makkarapataa tai nykyänä karanteenin aikana tonnikalamakaronilaatikkoa sen halvan hinnan takia. Jos tilaan pizzaa, tilaan kana-ananas-katkaravun. Syön sushibuffetissa enimmäkseen lohi-ja rapuonigireja. Inhoan tätä puolta itsessäni. Olen koittanut paeta mukavuusalueeltani ja etsiä uusia ruokia sekä tehtäväksi että nautittavaksi, mutta sattuneesta syystä ulkona syöminen on viime aikoina ollut vaikeaa. Odotan innolla sitä, että ravintolat palaavat kohti normaalitilaa että pääsen taas syömään sen yhden kerran kuukaudessa kotini ulkopuolella, ja olen tehnyt taustatyötä Turun ravintoloista päästäkseni samalla pois mukavuusalueeltani.

Ruokakeskustelut ovat aina mielenkiintoisia, varsinkin kun puhutaan traditionaalisista ruokalajeista joiden parissa on kasvanut. On jännä kuulla millaisia ruokia muut söivät lapsena ja millaisia juhlaruokia esimerkiksi jouluna on syöty perheen parissa. Minun perheeni traditionaalisimpia ruokia on karjalanpaisti ja perunat karjalanpiirakoiden kanssa, jotka ovat tulleet ruokapöytäämme isän kautta (sidenote: näiden ruokien "karjala" etuliite on mahdollisesti kyseenalaistettavissa karjalalaisten toimesta, ruoka on poliittista siinä missä mikä tahansa muukin asia, mutta se ei ole aiheemme tänään), jota syömme varsinkin jouluruokana ja syksyisin. Karjalanpaisti on yksi suosikkiruuistani maailmassa, ja haluaisin opetella tekemään sitä samalla tavalla, ja sitä myöten jatkaa tätä ruokatraditiota eteenpäin. Kun viettää juhlia yhdessä ystävien kanssa jotka on jotenkin sidottu joko arki-tai juhlapyhiin, niin silloin nämä ruokakulttuurit kohtaavat. Viime uutenavuotena juhlissa kaverini teki pavlova- kakkua, joka Australiassa on perinteinen osa uudenvuoden juhlapöytää, ja itse en ollut maistanut sitä ikinä. Spoiler alert: se oli maukasta, mansikoiden sijaan päällisenä oli kiivin siivuja ja haluan opetella tekemään sitä itse.

Ruuan suhteen minulla on muutamia unelmia. Haluaisin saavuttaa sellaisen varallisuuden, ettei minun tarvitsisi miettiä mitä ruokaa minulla on varaa syödä. En tarkoita sitä että voisin syödä pihvejä joka päivä, vaan että voisin tehdä enemmän ja monipuolisempaa ruokaa. Yksi syy miksi haluaisin matkustaa ja asua ulkomailla olisi kohdata ruokakulttuureja niiden kotona ja mahdollisesti tuoda omani mukanani. Karjalanpaistia Etelä-Kaliforniaan! Ruoka on minulle tärkeää monella tapaa. Ruokaan liittyy rituaaleja; kun teen hyvän annoksen ruokaa en voi vain syödä sitä, sitä pitää juhlistaa katsomalla jotain elokuvaa samalla tai hyvä oluen kanssa. Pidän ruuan tekemisen prosessista lähes yhtä paljon kuin sen syömisestä. Vietän mielelläni aikaa ruokakaupoissa ja kauppahalleissa miettien, että jos olisi varakkaampi niin mitä kaikkea ruokaa tekisinkään. Haluaisin kutsua ystäviä kylään ja tehdä heille ruokaa joka on hyvää ja täyttävää ja erilaista. Ruoka on minulle kaikki kaikessa; vaikka minua on kiusattu koko ikäni ylipainoni takia ja siihen kuuluu vahvasti syömisen syyllistäminen, niin olen pitänyt kiinni kaksin käsin rakkaudestani ruokaan, ruuanlaittoon ja kiinnostuksestani ruokakulttuureihin. Olen fantasioinut kahvilan omistamisesta, koska olen perinyt halun tehdä ruokaa muille, sillä hyvä ruoka tekee onnelliseksi aivan omalla, uniikilla tavallaan.

Viimeinen suuri unelmani ruuan suhteen on se, että haluan joskus olla niin varoissani että voin raahata vanhempani syömään erilaisia ruokia ravintoloihin joissa he eivät käyneet huolehtiessaan neljä lapsen ruokinnasta, ja näin kiittää heitä rakkaudesta ruokaan jonka olen heiltä saanut.

Aasa T 

Ja nyt, palkinnoksi ruokaresepti!


"Italialainen" makkarapata (resepti pöllitty vanhasta kotitalouden oppikirjasta, myös nimi.)

Ainekset: 580 g ruokamakkaraa (HK:n sininen-paketti tms), Yksi iso punainen paprika, kolme valkosipulinkynttä, n. 400 g tomaattisosetta (esim. pirkan chilitomaattimurska ) 500 g pastaa (itse suosin rainbowin Gnocchia), 1 dl vettä, 1 rkl Oreganoa, 1 rkl Basilikaa, 1 tl mustapippuria, juustoraaste (valinnanvarainen)

1. Leikkaa makkara, paprika ja valkosipuli paloiksi ja sekoita keskenään.
2. Laita koko potti paistinpannulle, paista pannulla niin että makkara saa hieman väriä/on kypsää.
3. Kaada 1 dl vettä ja tomaattisose pannulle. Hauduta noin 8 min miedolla lämmöllä, sekoittaen välillä.
4. Keitä makaronit (Pirkan gnocchilla kestää kauemmin tulla pehmeäksi kuin rainbowilla)
5. Kun haudutus alkaa olla valmis, lisää mustapippuri, oregano ja basilika sekoittaen koko ajan. Maista ja mausta oman makusi mukaan.
6. Sekoita mössö keitettyihin makaroneihin, lisää juustoraaste halutessasi mukaan sekoittaen, ja ripota hieman valmiin padan päälle sekoittamisen jälkeen.

Avot!



 

Saturday, May 16, 2020

En halua nauraa itselleni

Joskus huumori on tie suurempaan totuuteen, joko maailmasta tai ihan vaan omasta itsestään.


SV: Kiusaaminen, trauma


Olen katsonut viime päivinä Netflixistä stand up- spesiaaleja. Usein kun aloitan stand up- bingen katson samoja, aiemmin hauskoiksi todettujen koomikkojen ohjelmia uudestaan; Patton Oswalt, Iliza Shlesinger, Hari Kondabalu ja John Mulaney ovat taattua laatua minun kirjoissani. En muista olenko nauranut millekkään stand up- show'lle yhtä paljon kuin Mulaneyn Kid Gorgeous At Radio City- spessulle, ja olen katsonut sen läpi useita kertoja. Mutta se ei ole minun suosikkini, eikä se edes pääse minun Top 3 parhaimman stand up-show'n joukkoon. Mulaneyn ja muiden aiemmin mainittujen ohjelmat ovat enemmän viihdettä ja eskapismia (mainittakoon tosin että Oswaltin Annihilation on paikka paikoin todella surullinen). Minulle stand upin parhaimmat hetket eivät ole huutonaurussa, vaan hiljaisuudessa, jonka koomikko onnistuu luomaan ja ylläpitämään jännitteen avulla. Kolme parasta esimerkkiä tästä ovat Bo Burnhamin Make Happy, Hasan Minhajin Homecoming King ja Hannah Gadsbyn Nanette. Ja tällä kertaa aloitin bingetykseni näistä kolmesta, ja se saattoi olla virhe.


En tarkoita aiemmalla pointilla hiljaisuudesta etteikö Make Happy, Homecoming King ja Nanette olisi hauskoja, päinvastoin. Burnhamin musiikkikomedia on omaa luokkaansa, Minhaj on todistanut aikoja sitten olevansa Jon Stewartin manttelinperijä komiikan ja karun totuuden yhdistämisessä ja Gadsbyn hillitty "hauska opettaja" tyyli on omiaan alustamaan Nanetten ja saamaan katsojan rentoon tilaan ennen spesiaalin rankempaa osuutta. Näiden show'den suurin vahvuus on niiden transgressiivisissa elementeissä, ja tavassa miten ne joko dekonstruktoivat stand up-komiikan mallia tai kritisoivat sitä. Nanetten ja Homecoming Kingin tapauksessa myös piiskaniskua muistuttavat tunnelmanvaihdokset ja vakavien asioiden käsittely niiden ansaitsemalla vakavuudella tekevät niistä erityisiä. Minhajin omaelämänkerrallinen show ei pehmennä yhtään hänen kokemaansa rasismia ja sen jättämiä jälkiä, eikä alista niitä vitsin yksinkertaiseen rakenteeseen. Gadsby käsittelee juuri tätä ideaa Nanettessa; päinvastoin kuin tarinoilla, vitseillä on vain kaksi osaa; setup ja punchline. Ja kun kerrot jotain omasta elämästäsi vitsin kontekstissa, rajoitat todellisuutta. Ottaakseni esimerkin Minhajin show'sta, jossa hän rikkoo tätä asetelmaa; aluksi vaikuttaa että alustus vitsille on hänen kokemansa hylkäys high schoolissa, punchlinen ollessa oikeudenmukainen kosto aikuisiällä, mutta tämä tarina päättyykin hänen isänsä sydänkohtaukseen ja keskusteluun traumasta jonka hylkäys oli jättänyt sen rasistisen alaviitteen takia. Koska traumat ja niiden juuret rasismissa ja monimutkaisissa perhesuhteissa eivät ole hauskoja. Tämä on Nanetten yksi kantavia teemoja; itseään pilkkaava huumori, varsinkin vähemmistökoomikoiden keskuudessa, rajoittaa trauman vitsiksi.


Burnham tuo tähän vielä hieman metatekstuaalisen elementin. Hänen koomikon uransa on ollut aina sidottu sosiaalisen mediaan, ja sitä kautta parasosiaaliseen suhteeseen joka on äärimmäisen helppoa syntyä sen kautta. Niille jotka eivät tunne termiä, parasosiaalinen suhde tarkoittaa yksipuolista suhdetta, usein median kuluttajan ja mediajulkkiksen välillä. Parasosiaalisista suhteista suurin osa on yksipuolisia ystävyyssuhteita, joissa julkisuuden henkilöä aletaan kohdella kuin ystävänä, tuoden ystävyyssuhteen oletukset mukanaan. Some tekee tästä todella helppoa, sillä sen avulla olemme paljon lähempänä julkisuuden henkilöitä- he ovat kirjaimellisesti vain twiitin päässä sinusta. Burnham aloitti uransa YouTubesssa, ja sitä myöten hänen oletettu läheisyytensä yleisöön on aina ollut merkittävä. Tämä parasosiaalisuus on rakennettu sisään moderniin stand up-show'hun sen kielenkäytön ja rakenteen kautta; yleisöosallistuminen, puhetavat, humoristiset ohjeet ja samaistuttavat kokemukset ovat odottettavissa esiintyjästä riippumatta. Make Happyssa Burnham kritisoi tätä asetelmaa, ja nostaa esiin sen miten raja yleisön ja esiintyjän välissä on kadonnut. Ihmiset muodostavat suhteita täyttääkseen jotain aukkoa elämässään, ja koomikon tehtävä on täyttää tämä onnellisuudella joka nousee huumorista. En ikinä saa pois päästäni Make Happyn viimeisen laulun Can't Handle This sanoja mielestäni:


I don't think that I can handle this right now
Look at them, they're just staring at me
Like come and watch the skinny kid
With a steadily declining mental health
And laugh as he attempts to give you what he
cannot give himself

Mood.

Nämä kolme show'ta muodostivat täydellisen myrskyn, jonka kautta katsoin aiemmin tuttuja ja turvallisia stand up- spesiaaleja uuden linssin kautta. Vaikka Patton Oswalt Annihilationissa käsittelee omia traumojaan vaimonsa kuolemaan liittyen, hän rakentaa niiden käsittelyn yhä vitsien tapaan. Hari Kondabalun komiikassa olennaista on vihainen ulosanti ja inho kasuaalia rasismia ja äärikoikeistoa kohtaan, mutta Homecoming Kingissa Minhajin perheen kohtaama rasismi 9/11 jälkeen ei ikinä ole alustus vitsille. Huumori on tunnetusti oiva vastalääke tragedialle, se on osa katarsista ja tapaa käsitellä vaikeita asioita, mutta huumorilla on tapana myös yksinkertaistaa narratiiveja, halventaa niitä makaaberiksi viihteeksi. Tubettaja Natalie Wynnin videossa Darkness käsitellään persoonallisten, synkkien asioiden käsittelyä yhteisön sisällä mustan huumorin kautta, ja miten tämä voi tarjota yhteisön jäsenille turvallisen tilan käsitellä näitä asioita. Mutta nämä harvoin pysyvät yhteisön sisällä, ja tapa miten näistä samoista asioista vitsaillaan yhteisön ulkopuolella yksinkertaistaa ja jopa kaupallistaa niitä.


Näiden show'den jälkeen olen paljon miettinyt doomer- meemikulttuuria ja sen suosiota. Doomer- meemejä on monenlaisa (tunnetuin on juurikin doomer guy kuvamakro, joka sai alkunsa 4chanin kuvalaudoilta) mutta niitä yhdistää nihilismi ja uskon puute tulevaisuuden suhteen. Näiden rinnalle on syntynyt paljon samanlaisia meemejä ja vitsejä, joiden pohjustana on masennus, yksinäisyys, itseinho, stressi, ahdistus, ja itsetuhoisuus. Näiden määrä on kasvanut silmissäni räjähdysmäisesti tämän vuoden aikana, eikä mikään ihme. Näitä meemejä kierrätetään twitterissä ja muissa viestipalveluissa kommenttien kuten "mood" tai "it me" kanssa. Teen tätä itsekkin koko ajan, eli en millään tasolla halua syyttää ketään näiden meemien jakamisesta ja käytöstä. Meemit ovat loistavia kiteyttämään ajatuksia ja tunteita välikäsien ja popkulttuuri-viittausten kautta. John Bergerin dokumenttisarja The Ways of Seeing puhuu taiteen uusiokäytöstä kielenä:

"What it means, in theory, is that the production of works of art can be used by anybody for their own purposes. Images can ve used like words, we can talk with them."              

Meemit ovat kieli jolla voi kommunikoida kaikenlaista, ja mielenterveysongelmat ja siihen liittyvät teemat eivät ole tämän ulkopuolella. Samalla meemien käyttö esimerkiksi ahdistuksen kuvaukseen omaa oman hyötynsä; meemien lähestyttävyyden takia monet jotka painivat näiden ongelmien kanssa voivat kokea samaistumista ja tajuta, ettei ole yksin näiden tunteiden kanssa. Mutta sama reduktiivinen effekti on yhä osa niitä, alistaen aidon ongelman vitsin rakenteeseen; alustus, sitten punchline. Tapa jolla itse käsittelen omaa ahdistustani ja ongelmiani näiden meemien kautta jättää pois syvemmät syyt näille, ja trauma katoaa vitsin taakse, ahdistus muuttuu vitsiksi josta tykätään, ja sitten rullataan ohitse. Mutta käytän näitä meemejä alati itse, koska koen niihin vahvaa samaistumista, ja osa niistä on, noh, todella hauskoja. Minä pidän synkästä huumorista. Mutta samalla olen miettinyt, kuinka tämän kaiken takana on paljon muuta.


Koulukiusaus jättää jälkensä erilaisten henkisten traumojen muodossa. Omalla kohdallani tämä liittyy vahvasti itsetuntoon ja itsearvon puutteeseen. Minulle on kaverit sanoneet vuosien aikana, että he eivät kertoisi tietynlaisia vitsejä elleivät tietäisi, että "minä en välitä niistä." Johon en tietenkään sano mitään, koska olen hyvin haluton riitelemään ihmisten kanssa ja haluan miellyttää muita, vaikka sitten oman itsetuntoni kustannuksella. Saan yhä kuulla suhteellisen läheisiltäkin ystäviltä vitsejä ylipainosta ja piruilua taipumuksesta innostua liikaa joskus. Ja koska olen sisäisesti antanut muille luvan tehdä vitsejä minusta hyväksynnän haluni muodossa, olen antanut saman luvan myös itselleni, vähemmän harmittomassa muodossa. Mutta viime aikoina kun olen (kiitos Steven Universen ja koronan) miettinyt paljon enemmän omia traumojani ja niiden juuria, olen alkanut näkemään selkeämmin miten ne johtavat suoraan hiljaiseen hyväksyntään itseäni kohdistuvaa pilkkaa ja huumoria kohtaan. Ja itsetunto-ongelmani ei ikinä muutu paremmaksi, jos jatkan tällä tiellä. Jos en koe itseäni puolustuksen arvoiseksi, miten voin puolustaa muita, jotka kokevat samanlaista, enemmän tai vähemmän kasuaalia kiusaamista ja vähättelyä?

Minä en suostu olemaan enään punchline.


Aasa T         

 


  

Thursday, May 7, 2020

Tarina: Mitä minä voin sanoa?

Hei, ja kiitoksia kiinnostuksesta uutta blogia kohtaan! Tänään haluaisin kokeilla jotain uutta. Sen sijaan että höpöttäisin jostain ajankohtaisesta, tarjoan teille jotain erilaista; lyhyen tarinan. Tämä tarina ei perustu oikeaan kohtaamiseen, enneminkin oikeisiin tunteisiin. Olen kiinnostunut kuulemaan palautetta kommenteissa.

SV: kiusaaminen.

*****************************'

En inhoa mitään niin paljoa syvässä sisimmässäni, kuin hiljaista hetkeä joka kestää aivan liian kauan. Kiusallinen hiljaisuus, joka tuntuu venyvän mahdottoman pitkäksi, aivan kuin kaksi samaa kieltä puhuvaa ihmistä olisi unohtanut miten kommunikoidaan. Samalla sitä unohtaa kaiken muunkin olennaisen; miten seistään paikallaan, mitä ihmettä minä teen käsilläni normaalisti, tuijotankohan minä nyt häntä liian kauan? Me olemme kaksi aikuista ihmistä, mikä estää meitä puhumasta normaalisti? Monikin asia. Mutta mennään hieman taaksepäin. Tämä ikuisuuksia kestänyt hetki alkoi satunnaisesta kohtaamisesta. Olin juhlissa- tai vain hyvin vilkkaassa baarissa, jatkoilla nämä asiat menettävät eronsa. Olin hetkeksi eronnut kaveristani käydäkseni helpottamassa oloani, kun törmäsin häneen aulassa. Kehen? Nimellä ei ole väliä. Tämän jutun puittessa kutsukaamme häntä vain...häneksi. Hän oli kuitenkin joku, jota en ollut nähnyt missään yhteyksissä kymmeneen vuoteen, mutta jonka kanssa voisin sanoa kasvaneeni. Kerran hän oli paras kaverini. Kunnes jokin päivä kaikki vain muuttui.

Kun olet lapsena vilkas, outo ja äänekäs, on vaikea saada kavereita, varsinkin jos et jaa yhteisiä kiinnostuksen aiheita. Esikoulu oli yhtä tuskaa, sillä minua kiusattiin alati. Muutettuamme toiseen koulupiiriin, ottivat vanhempani asiakseen hankkia minulle kavereita. Pian he saivat selville, että samaan naapurustoon oli muuttanut vastikaan toinenkin perhe, joilla oli samanikäinen poika. Pian minut kutsuttiin kylään, ja tutustuin häneen. Hän oli ensimmäisiä ystäviäni uudessa koulussa. Vietin hyvin paljon aikaa hänen luonaan, sillä vihdoin minulla oli joku joka piti samoista asioista kuin minä- eli Pokemonista, Tähtien Sodasta ja Turtleseista. Joskus tuntui siltä, että kesäisin vietin hänen luonaan enemmän aikaa kuin kotonani. Kouluni oli hyvin pieni, ja myöhemmin onnistuin saamaan muitakin kavereita. Mutta hän oli minun paras ystäväni. Kävimme samoissa harrastuksissa koulun jälkeen, ja esittelimme toisillemme kilpaa kiinnostuksen kohteitamme; hän soitti minulle metallimusiikkia, minä opetin hänet pelaamaan roolipelejä. Muistan kun katsoimme Pokemon- elokuvaa hänen sohvallaan, ja koitin kovasti olla itkemättä hänen nähden, koska olin yhdeksän ja niin isot pojat eivät itke kun kun Ash Ketchum muuttuu kiveksi. Koko ala-asteen olimme tiukasti yhdessä niin koulussa kuin kotonakin. Olen käynyt hänen lapsuudenkodissaan viimeksi ehkä kuusitoista vuotta sitten, mutta muistan yhä jokaisen nurkan siitä talosta ja miltä hänen huoneensa näytti. Sänky oli ovesta oikealla.

Miten se yksi pätkä Bojack Horsemanista taas menikään? "Kun katsoo menneisyyteen ruusuisten lasien läpi, kaikki punaiset liput näyttävät vain lipuilta." Olen myöhemmin miettinyt elämänkokemusten tarjoaman kontekstin kautta millaista hänen ystävyytensä lopulta oli. Parhaimpina päivinään hän oli hauska, kannustava ja innoissaan yhteisestä ajasta. Mutta kun koitan nyt muistella noita hetkiä, niin ne tuntuvat kaukaisilta. Muistan parhaiten sen, miten hän piikitteli minua, miten hän pönkitti itseään minulla, miten minä olin kiusattuna helppo maali. Minä olin joku, jota sai lyödä alaspäin. Minua sai kutsua nimillä. Minua sai uhkailla. Ja minä otin kaiken tämän vastaan ilman että tein mitään. Kun jätimme ala-asteen taaksemme ja siirryimme ylä-asteelle, alkoi hän etääntyä minusta. Uusi ympäristö, jossa hänen ei enään tarvinnut olla minun kaverini. On hieman klisee sanoa että ylä-aste oli helvettiä. Minulle se oli juuri sitä. Olin aina ollut hierarkian alin, ja nyt minun kaverini ei enään halunnut olla tekemisissä kanssani. Oliko tämä minun vikani, ajattelin usein. Teinkö minä jotain väärin? Inhosin itseäni niin paljon tuolloin. Olin ylipainoinen, huonosti pukeutuva ja alituisen koulukiusauksen kohteena. En ollut edes kovin hyvä koulunkäynnissä!

Lopulta emme enään vain kohdanneet toisiamme, vaikka jatkoimme samassa lukiossa opiskelua. Me vain emme puhuneet toisillemme. Se oli helppoa nyt, kun emme olleet samalla luokalla. Ihminen jonka kanssa olin ollut ystävä siitä lähtien kun aloitin 1. luokan ala-asteella oli kuin ilmaa minulle. En tiedä mitä hän tekisi lukion jälkeen, en tiennyt asuiko hän yhä samassa talossa, en tiedä elikö hänen rakas koiransa enään. En edes muista onnittelinko häntä lakin saamisesta. Sitten hän katosi elämästäni lopullisesti. Minä menin siviilipalvelukseen, hän armeijaan. Tiemme erosivat lopullisesti. En ajatellut häntä. Joskus silloin tällöin näin Facebookissa päivityksen hänen elämästään. Rullasin ohitse. Ei minua kiinnosta. Kunnes nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, törmään häneen baarin aulassa. Ja nyt en voi enään rullata ohitse.

"Kato, morjes!" hän sanoo, hieman yllättyneenä.

"Oho, no hei" takeltelen takaisin.

"Mitäs sinä täällä, mitä kuuluu?"

Hän näyttää yhä samalta, mutta vain vanhemmalta. Hän ei ole yksin, hänen kaverinsa vilkuilevat minua oman keskustelunsa keskeltä. Miksi toivon hänen olevan yksin? Hän näyttää hyvältä, hyvinvoivalta ja rennolta, mikä näyttää oudolta. Hän oli lapsenakin kireä kuin ruuvi. Mitä hän tekee täällä ja miksi juuri tänä iltana? Mitä hän olettaa minun vastaavan? "Paskaaks tässä", aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pitäisikö minun kätellä? Mitä minä haluaisin sanoa hänelle? "Tässähän tämä, entäs sulle?" Ei, tuo ei ole totta. Mitä minä haluaisin sanoa on "Haista vittu. Miksi sinä hylkäsit minut kun tarvitsin sinua eniten?!"

Mutta ihmiset muuttuvat ja kasvavat. Pari vuotta sitten luokkakokouksessa yksi vanhoista kiusaajistani pyysi anteeksi, ja harmitteli ettemme voineet olla kavereita tuolloin. Kasvaminen antaa loistavan mahdollisuuden jälkiviisauteen ja näkemään laajemman kuvan. Mutta kun voit vetää suoran viivan kaikesta kokemastasi kivusta- homofobiasta, läskivitseistä, sosiaalisesta eristämisestä toisten puolesta- siihen, miten vaikeaa sinulla on yhä hyväksyä itsesi ja miten pelkäät alati sitä että ystäväsi hylkäävät sinut, on vaikea hymyillä ja sopia. Haluan huutaa hänelle. Haluan kääntää selkäni ja kävellä pois. Olen pärjännyt hyvin ilmankin, kiitos vain. Mutta myös minä olen vanhempi nyt, aikuisempi. Mistä minä tiedän millaista hänen elämänsä tänä aikana on ollut? Muistan että hänen vanhempansa olivat hyvin tiukkoja ja kurinalaisia. Häntä ilkuttiin nimensä takia. Ehkä hän heijasti minuun jotain, jota ei voinut muuten käsitellä. Ei se ole mikään hyväksyttävä syy, mutta se voi selittää jotain. Ehkä hän haluisi sopia. Ehkä hän sanoi "morjes" vain kohteliaisuudesta. Minunhan piti mennä vessaan, ei jäädä jumittamaan vastausvaihtoehtojen kanssa. Ehkä minä yliajattelen tätä, kuten aina. Perkele, hänen vikansa sekin! Hänen ja muiden kiusaajien takiaan mietin jokaista sosiaalista kohtaamista kuin shakkipeliä; mikä on motiivi liikkelle, mitä minun pitää sanoa seuraavaksi? Haluanko minä sopia? Haluanko minä laittaa menneen taaksemme, ja käyttäytä kuin aikuinen ihminen, kohdata hänet niinkuin normaalit ihmiset kohtaavat toisensa?

Mitä minä voin sanoa?



Aasa T

Koronavuosi and beyond

Hei, pitkästä aikaa täällä taas. Pitkästä puheen ollen: Vuosi 2020, puhutaanpa siitä vähän. SV: Korona, kuolema, alkoholi, masennus, dysfori...