SV: Kiusaaminen, trauma
Olen katsonut viime päivinä Netflixistä stand up- spesiaaleja. Usein kun aloitan stand up- bingen katson samoja, aiemmin hauskoiksi todettujen koomikkojen ohjelmia uudestaan; Patton Oswalt, Iliza Shlesinger, Hari Kondabalu ja John Mulaney ovat taattua laatua minun kirjoissani. En muista olenko nauranut millekkään stand up- show'lle yhtä paljon kuin Mulaneyn Kid Gorgeous At Radio City- spessulle, ja olen katsonut sen läpi useita kertoja. Mutta se ei ole minun suosikkini, eikä se edes pääse minun Top 3 parhaimman stand up-show'n joukkoon. Mulaneyn ja muiden aiemmin mainittujen ohjelmat ovat enemmän viihdettä ja eskapismia (mainittakoon tosin että Oswaltin Annihilation on paikka paikoin todella surullinen). Minulle stand upin parhaimmat hetket eivät ole huutonaurussa, vaan hiljaisuudessa, jonka koomikko onnistuu luomaan ja ylläpitämään jännitteen avulla. Kolme parasta esimerkkiä tästä ovat Bo Burnhamin Make Happy, Hasan Minhajin Homecoming King ja Hannah Gadsbyn Nanette. Ja tällä kertaa aloitin bingetykseni näistä kolmesta, ja se saattoi olla virhe.
En tarkoita aiemmalla pointilla hiljaisuudesta etteikö Make Happy, Homecoming King ja Nanette olisi hauskoja, päinvastoin. Burnhamin musiikkikomedia on omaa luokkaansa, Minhaj on todistanut aikoja sitten olevansa Jon Stewartin manttelinperijä komiikan ja karun totuuden yhdistämisessä ja Gadsbyn hillitty "hauska opettaja" tyyli on omiaan alustamaan Nanetten ja saamaan katsojan rentoon tilaan ennen spesiaalin rankempaa osuutta. Näiden show'den suurin vahvuus on niiden transgressiivisissa elementeissä, ja tavassa miten ne joko dekonstruktoivat stand up-komiikan mallia tai kritisoivat sitä. Nanetten ja Homecoming Kingin tapauksessa myös piiskaniskua muistuttavat tunnelmanvaihdokset ja vakavien asioiden käsittely niiden ansaitsemalla vakavuudella tekevät niistä erityisiä. Minhajin omaelämänkerrallinen show ei pehmennä yhtään hänen kokemaansa rasismia ja sen jättämiä jälkiä, eikä alista niitä vitsin yksinkertaiseen rakenteeseen. Gadsby käsittelee juuri tätä ideaa Nanettessa; päinvastoin kuin tarinoilla, vitseillä on vain kaksi osaa; setup ja punchline. Ja kun kerrot jotain omasta elämästäsi vitsin kontekstissa, rajoitat todellisuutta. Ottaakseni esimerkin Minhajin show'sta, jossa hän rikkoo tätä asetelmaa; aluksi vaikuttaa että alustus vitsille on hänen kokemansa hylkäys high schoolissa, punchlinen ollessa oikeudenmukainen kosto aikuisiällä, mutta tämä tarina päättyykin hänen isänsä sydänkohtaukseen ja keskusteluun traumasta jonka hylkäys oli jättänyt sen rasistisen alaviitteen takia. Koska traumat ja niiden juuret rasismissa ja monimutkaisissa perhesuhteissa eivät ole hauskoja. Tämä on Nanetten yksi kantavia teemoja; itseään pilkkaava huumori, varsinkin vähemmistökoomikoiden keskuudessa, rajoittaa trauman vitsiksi.
Burnham tuo tähän vielä hieman metatekstuaalisen elementin. Hänen koomikon uransa on ollut aina sidottu sosiaalisen mediaan, ja sitä kautta parasosiaaliseen suhteeseen joka on äärimmäisen helppoa syntyä sen kautta. Niille jotka eivät tunne termiä, parasosiaalinen suhde tarkoittaa yksipuolista suhdetta, usein median kuluttajan ja mediajulkkiksen välillä. Parasosiaalisista suhteista suurin osa on yksipuolisia ystävyyssuhteita, joissa julkisuuden henkilöä aletaan kohdella kuin ystävänä, tuoden ystävyyssuhteen oletukset mukanaan. Some tekee tästä todella helppoa, sillä sen avulla olemme paljon lähempänä julkisuuden henkilöitä- he ovat kirjaimellisesti vain twiitin päässä sinusta. Burnham aloitti uransa YouTubesssa, ja sitä myöten hänen oletettu läheisyytensä yleisöön on aina ollut merkittävä. Tämä parasosiaalisuus on rakennettu sisään moderniin stand up-show'hun sen kielenkäytön ja rakenteen kautta; yleisöosallistuminen, puhetavat, humoristiset ohjeet ja samaistuttavat kokemukset ovat odottettavissa esiintyjästä riippumatta. Make Happyssa Burnham kritisoi tätä asetelmaa, ja nostaa esiin sen miten raja yleisön ja esiintyjän välissä on kadonnut. Ihmiset muodostavat suhteita täyttääkseen jotain aukkoa elämässään, ja koomikon tehtävä on täyttää tämä onnellisuudella joka nousee huumorista. En ikinä saa pois päästäni Make Happyn viimeisen laulun Can't Handle This sanoja mielestäni:
I don't think that I can handle this right now
Look at them, they're just staring at me
Like come and watch the skinny kid
With a steadily declining mental health
And laugh as he attempts to give you what he
cannot give himself
Mood.
Nämä kolme show'ta muodostivat täydellisen myrskyn, jonka kautta katsoin aiemmin tuttuja ja turvallisia stand up- spesiaaleja uuden linssin kautta. Vaikka Patton Oswalt Annihilationissa käsittelee omia traumojaan vaimonsa kuolemaan liittyen, hän rakentaa niiden käsittelyn yhä vitsien tapaan. Hari Kondabalun komiikassa olennaista on vihainen ulosanti ja inho kasuaalia rasismia ja äärikoikeistoa kohtaan, mutta Homecoming Kingissa Minhajin perheen kohtaama rasismi 9/11 jälkeen ei ikinä ole alustus vitsille. Huumori on tunnetusti oiva vastalääke tragedialle, se on osa katarsista ja tapaa käsitellä vaikeita asioita, mutta huumorilla on tapana myös yksinkertaistaa narratiiveja, halventaa niitä makaaberiksi viihteeksi. Tubettaja Natalie Wynnin videossa Darkness käsitellään persoonallisten, synkkien asioiden käsittelyä yhteisön sisällä mustan huumorin kautta, ja miten tämä voi tarjota yhteisön jäsenille turvallisen tilan käsitellä näitä asioita. Mutta nämä harvoin pysyvät yhteisön sisällä, ja tapa miten näistä samoista asioista vitsaillaan yhteisön ulkopuolella yksinkertaistaa ja jopa kaupallistaa niitä.
Näiden show'den jälkeen olen paljon miettinyt doomer- meemikulttuuria ja sen suosiota. Doomer- meemejä on monenlaisa (tunnetuin on juurikin doomer guy kuvamakro, joka sai alkunsa 4chanin kuvalaudoilta) mutta niitä yhdistää nihilismi ja uskon puute tulevaisuuden suhteen. Näiden rinnalle on syntynyt paljon samanlaisia meemejä ja vitsejä, joiden pohjustana on masennus, yksinäisyys, itseinho, stressi, ahdistus, ja itsetuhoisuus. Näiden määrä on kasvanut silmissäni räjähdysmäisesti tämän vuoden aikana, eikä mikään ihme. Näitä meemejä kierrätetään twitterissä ja muissa viestipalveluissa kommenttien kuten "mood" tai "it me" kanssa. Teen tätä itsekkin koko ajan, eli en millään tasolla halua syyttää ketään näiden meemien jakamisesta ja käytöstä. Meemit ovat loistavia kiteyttämään ajatuksia ja tunteita välikäsien ja popkulttuuri-viittausten kautta. John Bergerin dokumenttisarja The Ways of Seeing puhuu taiteen uusiokäytöstä kielenä:
"What it means, in theory, is that the production of works of art can be used by anybody for their own purposes. Images can ve used like words, we can talk with them."
Meemit ovat kieli jolla voi kommunikoida kaikenlaista, ja mielenterveysongelmat ja siihen liittyvät teemat eivät ole tämän ulkopuolella. Samalla meemien käyttö esimerkiksi ahdistuksen kuvaukseen omaa oman hyötynsä; meemien lähestyttävyyden takia monet jotka painivat näiden ongelmien kanssa voivat kokea samaistumista ja tajuta, ettei ole yksin näiden tunteiden kanssa. Mutta sama reduktiivinen effekti on yhä osa niitä, alistaen aidon ongelman vitsin rakenteeseen; alustus, sitten punchline. Tapa jolla itse käsittelen omaa ahdistustani ja ongelmiani näiden meemien kautta jättää pois syvemmät syyt näille, ja trauma katoaa vitsin taakse, ahdistus muuttuu vitsiksi josta tykätään, ja sitten rullataan ohitse. Mutta käytän näitä meemejä alati itse, koska koen niihin vahvaa samaistumista, ja osa niistä on, noh, todella hauskoja. Minä pidän synkästä huumorista. Mutta samalla olen miettinyt, kuinka tämän kaiken takana on paljon muuta.
Koulukiusaus jättää jälkensä erilaisten henkisten traumojen muodossa. Omalla kohdallani tämä liittyy vahvasti itsetuntoon ja itsearvon puutteeseen. Minulle on kaverit sanoneet vuosien aikana, että he eivät kertoisi tietynlaisia vitsejä elleivät tietäisi, että "minä en välitä niistä." Johon en tietenkään sano mitään, koska olen hyvin haluton riitelemään ihmisten kanssa ja haluan miellyttää muita, vaikka sitten oman itsetuntoni kustannuksella. Saan yhä kuulla suhteellisen läheisiltäkin ystäviltä vitsejä ylipainosta ja piruilua taipumuksesta innostua liikaa joskus. Ja koska olen sisäisesti antanut muille luvan tehdä vitsejä minusta hyväksynnän haluni muodossa, olen antanut saman luvan myös itselleni, vähemmän harmittomassa muodossa. Mutta viime aikoina kun olen (kiitos Steven Universen ja koronan) miettinyt paljon enemmän omia traumojani ja niiden juuria, olen alkanut näkemään selkeämmin miten ne johtavat suoraan hiljaiseen hyväksyntään itseäni kohdistuvaa pilkkaa ja huumoria kohtaan. Ja itsetunto-ongelmani ei ikinä muutu paremmaksi, jos jatkan tällä tiellä. Jos en koe itseäni puolustuksen arvoiseksi, miten voin puolustaa muita, jotka kokevat samanlaista, enemmän tai vähemmän kasuaalia kiusaamista ja vähättelyä?
Minä en suostu olemaan enään punchline.
Aasa T
No comments:
Post a Comment